Kategoria: Juttuarkisto

Teksti: Koiraterapeutti Kirsi Liikanen
www.rochallor.net

Eroahdistus?

Yksinjääminen on monelle nykyajan koiralle vaikea pala. Ongelma voi olla akuutti, eli se on alkanut äkillisesti esim. muuton tai koirakaverin poismenon yhteydessä tai se on kehittynyt pidemmällä aikavälillä. Syynä voi myös olla nuoren koiran tottumattomuus, joka ajan myötä korjaantuu. Pitkittyneitä yksinolo-ongelmia kutsutaan tavallisesti eroahdistukseksi.

Tavallisimpia yksinjäämiseen liittyviä ongelmia:

Koira tekee tarpeensa sisälle 
Haukkuminen, ulvominen 
Ovien, listojen raapiminen 
Kaappien availu 
Irtaimiston tuhoaminen 

Eroahdistuksesta kärsivien koirien omistajat ovat usein todella pulassa. Koiran ongelmallinen käytös voi vaikuttaa sosiaalisiinkin suhteisiin. Jatkuvasti haukkuva koira saattaa tulehduttaa välit naapuristoon ja kotia tuhoava tai sisälle tarpeitaan tekevä koira kiristää perheen sisäisiä suhteita. Kun tilanne kärjistyy perheen sisällä vaikuttaa se automaattisesti myös koiraan, jonka käytös voi jopa tilanteen johdosta huonontua.

Useimmat koiraterapeuttiin yhteyttä ottavat henkilöt kertovat ”kokeilleensa jo kaikkea”, eikä mikään ole auttanut. Kirjoista on etsitty neuvoja, tutuilta koiranomistajilta ja kasvattajalta pyydetty apua. Uusimpana vinkkilähteenä toimii internet, jonka keskustelupalstoilla käsitellään usein koiraongelmia hyvinkin kantaaottavaan sävyyn. Neuvoja on yhtä monta kuin neuvojiakin, mutta miksei mikään tunnu auttavan eroahdistuksesta kärsivälle koiralle? Tavallisin syy lienee se, että omistaja ei ole pysähtynyt miettimään syytä ongelmakäytöksen takana. On kokeiltu monenlaista vinkkiä, mutta mitään niistä ei ehkä ole viety loppuun saakka. Koiran koulutuksessahan säännöllisyys, johdonmukaisuus ja useat toistot ovat tärkeitä. Neuvot ovat myös voineet olla keskenään ristiriitaisia. Oikein hoidettuna, pitkällä aikavälillä (viikot – kuukaudet), eroahdistuksesta pääsee kyllä eroon!

Syyt eroahdistuksen takana

Eroahdistuksen ja stressin välille voisi helposti vetää yhtäläisyysviivat, sillä yksinjäämiseen liittyvä ongelmakäyttäytyminen on useimmissa tapauksissa selvä stressireaktio. Tämä tieto ei vielä riitä ongelman korjaamiseen, vaan olisi hyvä kartoittaa mitkä tekijät aiheuttavat koiralle stressiä. Vasta kun nämä osatekijät ovat tiedossa voi ongelman purku alkaa. Toiset koirat ovat stressiherkempiä kuin muut ja ne voivat stressaantua ihmisten mittapuun mukaan hyvinkin pienistä asioista. 

Tarkkaile erityisesti näitä asioita:

Onko koiran kaikki perustarpeet tyydytetty? (Ravinto, liikunta, sopiva elinympäristö..) 
Ovatko perheen / lauman valta- ja riippuvuussuhteet kunnossa? (niin koiran suhde perheen ihmisiin kuin muihin koiriinkin) 
Saako koira riittävästi rodunomaista tekemistä ja aivotyötä? (esim. metsästys- ja paimenkoirat tarvitsevat paljon ”aivojumppaa”) 
Aktivoidaanko koiraa liikaa? (tätäkin on kahta tyyppiä: superharrastajat, joille jokainen ilta on ohjelmoitu – kaikki koirat eivät sitä kestä sekä koiranomistajat, joiden ”aktivointi” on pallon tai kepin heittoa, painimista, vetoleikkejä ym. saalisviettiä kiihdyttävää toimintaa) 
Onko koiralla kipuja? (on hyvin tavallista että lievästikin, mutta kroonisesti, stressaantuneen koiran lihakset ovat jännittyneet erityisesti ristiselän alueelta. Monilla koirilla tämä näkyy selvästi jo ruumiin asennossa, mutta viimeistään sen huomaa kevyesti manipuloimalla selkärangan aluetta) 
Kaikkiin asioihin emme voi puuttua. Mikäli uros on hyvin yliseksuaalinen tai nartulla on hormonaalisia ongelmia, esim. valeraskauksia, voi tietysti kastrointi auttaa. Täytyy kuitenkin muistaa että stressi pahentaa näitä vaivoja yhtälailla kuin nämä stressiä. Kannattaa siis ensin kokeilla stressinsietokykyä lisääviä harjoituksia ja vasta toissijaisesti harkita leikkausta, mikäli ongelmat ovat lieviä.

Kohti rauhallisempaa olemusta

Kun stressitekijät on kartoitettu, alkaa varsinainen työsarka eli stressin aiheuttajien poistaminen / vähentäminen. Ensimmäisenä tarkistetaan perustarpeet, mietitään sopiva liikunnan ja aktivoinnin laatu ja määrä sekä tarkastellaan kriittisesti omistajan (ja muiden perheenjäsenten) – koiran välistä laumasuhdetta. Mikäli perheessä on muita koiria, yritetään selvittää niiden välinen arvojärjestys ja mahdolliset koirien väliset ristiriidat.

Stressinsietokykyä kasvatetaan erilaisten harjoitusten avulla, joita on mm.

• Paikallaolo tilanteessa kuin tilanteessa kuntoon 
  (erinomainen 15 päivän ohjelma)
  
• Kontaktin kasvattaminen erityisesti ulkona
  
• ”Luvanpyytäminen” eli istuminen-odottaminen-katsekontakti kaikissa niissä tilanteissa, missä koira tavallisesti menee kierroksille (vieraiden ja koirien tervehtiminen, autoon meno ja sieltä poistuminen, ovesta kulkeminen, hihnan laitto, ruokakuppi…)
  
• Hihnassa vetämiseen puuttuminen. Ulkoillessa johtaja kävelee ensin, määrää suunnan ja vauhdin, kohtaa ja hyväksyy tai jättää hyväksymättä vastaantulijat sekä huolehtii reviirin merkkaamisesta. Mikäli koiralle annetaan päivittäin tämä vastuu, ei kannata ihmetellä stressiä ja johtajuusongelmia. Ulkoiluhan on ruoan ohella koiran päivän kohokohtia. Mikäli se saa ohjailla näiden toimintojen kulkua, voi sen käsitys laumanjohtajuudesta vääristyä. Tämmöinen määrä vastuuta luo koiralle helposti stressiä. Loppujen lopuksi vain pieni osa koirista on sopivaa ”laumanjohtajamateriaalia”, eivätkä nekään selviydy johtajantehtävistä ihmisten maailmassa.
  
• ”Jääkausi”, eli koiraa ei huomioida sen yrittäessä ohjailla omistajan toimintaa (esim. hoputtaminen ulos mennessä tai ruokakupin kanssa, tassulla tai kuonolla tökkiminen rapsutusten toivossa, oven edessä ääntely ulospääsyn toivossa, lelujen ylenpalttinen esittely ja tuominen, keppien, pallojen ja lumipaakkujen jahtaaminen ja tuijottelu…)
  
• Rentouttamisharjoitus 1: koira seisoo paikallaan, sitä pidetään kevyesti mutta varmasti reiden etuosista kiinni molemmin puolin (eli itse seisot / istut koiran takana). Koiraa pidetään aloillaan eikä päästetä vaikka se kuinka rimpuilisi. Vasta kun koira selvästi rauhoittuu ja rentoutuu, sitä kehutaan, palkitaan ja päästetään vapaaksi. Huom! Ei selkä- tai lonkkakivuista kärsiville koirille. Älä tee tätä ilman asiantuntevaa apua jos vähänkin epäilet, että koira voi purra sinua!
  
• Rentouttamisharjoitus 2: Aseta koira kyljelleen makaamaan. Asetu itse mukavaan asentoon sen selkäpuolelle. Sivele ja hiero kevyesti pyörivin liikkein koiraa päästä jalkoihin ja häntää kohden. Lopeta silitys välittömästi jos koira rimpuilee, mutta älä päästä sitä nousemaan. Kun koira taas rauhoittuu, sivele tai rapsuttele rauhoittavasti. Jätä sively kokonaan pois ja pidä kättä koiran lavan päällä paikallaan. Koiran pitäisi pysyä rentona paikallaan ja hyväksyä ”dominoiva eleesi” ilman rimpuilua. Tarkkaile rauhoittavia signaaleja: mikäli koira rauhoittelee (esim. lipoo huuliaan, maiskuttelee, haukottelee, siristää silmiään), vedä kättä taemmaksi, sivele ja juttele vähän koiralle. Tarkoitus ei ole ”alistaa” koiraa, eikä tehdä sen oloa epämukavaksi. Harjoitus vahvistaa omaa asemaasi koiran silmissä ja opettaa koiralle että se voi luottaa sinuun ja rentoutua ”avuttomassakin” tilassa. Älä sekoita tätä harjoitusta ”koiran selättämiseen”, jota en voi suositella missään tilanteessa. Tässäkin harjoituksessa on vaara purettaa itsensä, mikäli koiralla on taipumuksia herkästi puolustautua puremalla ja/tai sen on vaikeaa hyväksyä omistajaa yläpuolelleen arvoasteikossa.
  
• Hieronta ja kevyt, varovainen venyttely auttavat koiraa fyysisesti rentoutumaan. Tärkeää etenkin silloin kun koira on kroonisesti stressaantunut ja sille on muodostunut lihasjännitystä / -kipua.

Kuinka yksinolo opetetaan?

Tavallisin huolenaihe eroahdistuskoiran omistajalla on se, kuinka yksinolo lopulta opetetaan koiralle. Monissa tapauksissa voi hyvin riittää että koiran elämää muokataan rauhallisempaan, johdonmukaisempaan mutta sopivasti virikkeistettyyn suuntaan ja sen päiväohjelmaa tarkistetaan. Usein yksinoloon liittyvästä käytöksestä on kuitenkin muodostunut koiralle opittu tapa, josta sen on vaikea päästä eroon vaikka alkuperäinen stressin aiheuttaja poistuisikin (on tietysti muistettava että voimakkaasti eroahdistuksesta kärsivälle koiralle yksinjääminen on itsessään voimakas stressitekijä joka laukaisee ongelmakäytöksen). Koira on tapojensa orja, tuttu toimintatapa luo sille turvallisuutta. Erityisesti sisälle tarpeitaan tekevät koirat voivat kokea tarpeiden tekemisen helpotuksena tukalaan ja ikävään oloon: 

koira aloittaa yksinjäämisen jännittämisen jo silloin kun huomaa omistajan tekevän lähtöä 

• stressihormonitaso nousee
• elimistö saa ”käskyn” olla valmiustilassa
• ruoansulatuselimistö menee säästöliekille ja ruokahalu vähenee, koska lihaksisto tarvitsee lisäenergiaa
• aineenvaihdunta kiihtyy
• koiralla on tuntemuksia vatsassa (vrt. ihmisten ”stressivatsa” ennen esim. hammaslääkäriin menoa, esiintymistä tms) ja sille tulee oikea tarve päästä tarpeilleen vaikka olisi juuri käynyt ulkona
• kun koira on suorittanut ”asiansa”, sen fyysinen olo helpottuu = välitön palkkio
• koira oppii, että tarpeiden tekeminen yksinollessa tuo hyvän olon takaisin

Samasta syystä monet koirat ”merkkailevat”, myös nartut ja leikkaamattomat urokset. Tuttu haju luo turvallisuutta. (Toki merkkailuun liittyy monissa tapauksissa myös reviirin rajojen merkitseminen).

Yksinolon opetuksessa kannattaa ottaa huomioon seuraavat seikat:

• Koira opetetaan olemaan yksin eri huoneessa, vaikka omistaja on kotona. Apuna voi käyttää koiraportteja. Jatkossa olisi hyvä lisätä koiran tottelevaisuutta niin, että se menee käskystä / ohjauksesta huoneesta pois ja pysyy asetetun rajan ulkopuolella.
  
• Koiralle opetetaan oma paikka. Paikka voi olla korkeareunainen peti tai pahvilaatikko tai ns. näyttelyhäkki. Pedille laitetaan runsaasti pehmusteita, jotta koira voi muokata siitä pesämäisen. Etenkin lyhytkarvaiset, vinttikoiratyyppiset koirat viihtyvät pehmeillä, lämpimillä alustoilla. Omalle paikalle meno ja siellä pysyminen opetetaan niin, että se on koiralle miellyttävä asia. Mieluiten siten, että koira saa itse oivaltaa mistä on kyse. Koiraa kannattaa kehua ja palkita spontaanista paikallemenosta.
  
• Oma peti jätetään siihen huoneeseen / niihin huoneisiin jossa koira viettää aikaansa yksinollessaan. Sille voi jättää nameja, puruluita tai muita pitkäkestoisia herkkuja omalle paikalleen kun se jätetään yksin.
  
• Lelut / luut kerätään pois kun omistaja tulee kotiin ja ne otetaan taas esille ja ripotellaan koiran pedille ja pitkin huonetta, kun omistaja taas lähtee.
  
• Koira totutetaan siihen, että se ei sa kulkea omistajan perässä huoneesta toiseen eikä maata sohvalla / jalkojen juuressa jokaista hetkeä milloin omistaja on kotona. Sitä ohjataan ja kannustetaan irtautumaan liian voimakkaasta riippuvuussuhteesta omistajaansa.
  
• Koiraan ei kiinnitetä ylenpalttista huomiota omistajan ollessa kotona. Tämä koskee kaikkia perheenjäseniä. Sen tulee saada tarpeeksi positiivista huomiota, mutta huomio tulee aina vain palkkana ja omistajan aloitteesta. Jos omistajan kotonaolo on ”liian kivaa” ja koira voi liikaa vaikuttaa erinäisiin asioihin (esim. huomionhakuisuus, hoputtaminen), on kontrasti liian suuri yksinolon aiheuttamaan ”tylsyyteen”.
  
• Koiraa jätettäessä siihen ei kiinnitetä mitään huomiota n. puoleen tuntiin ennen lähtöä. Erityisesti riehaannuttavia leikkejä on hyvä välttää. Jos koiraa täytyy käyttää ulkona juuri sinä aikana, tulee sekin suorittaa mahdollisimman eleettömästi ja rauhallisesti.
  
• Kotiin tullessa tervehditään ensin muut perheenjäsenet, tehdään omat hommat ja vasta kun koira on rauhoittunut ”muistetaan että koirakin on olemassa” ja tervehditään sitä ystävällisen rauhallisesti. Jos on mentävä heti ulos, se tehdään ilman hoppuilua, edelleen mahdollisimman ”tylsän” rauhallisesti.
  
• Vanhasta vinkistä jättää radio tai TV auki, voi olla hyötyä. Ovikellon voi ruuvata irti tai poistaa paristot, mikäli se laukaisee koirassa haukkumisen. Oveen voi teipata ”ei mainoksia” -kyltin, jos mainostenjakaja häiritsee koiraa. Mikäli postin jakaminen häiritsee koiraa, on mahdollista tehdä postin kanssa pariksi viikoksi sopimus että saapunut posti haetaan konttorista. Nämä tietenkin ovat vain uudelleenkoulutusvaiheen apukeinoja akuuttiin hätään.
  
• Tekniikka on tuonut mukanaan apua tietokoneohjelman muodossa: ohjelma reagoi koiran ääntelyyn. Kun koira haukahtaa, tulee koneelta välittömästi omistajan ennalta nauhoittama kielto ja sen perään rauhoittavaa kehua. Kokeilemisen arvoinen ja voi monille koirille toimia.
  
• Sitruunapanta on lopettanut monen koiran osalta turhan haukkumisen ja lievissä tapauksissa se on hyvin tehokas. Suosittelen kuitenkin puuttumista myös ongelman syihin, sillä stressaantunut koira löytää aina uuden tavan eagoida huonoon oloonsa. Se voi sen sijaan tuhota, tehdä tarpeitaan tai herkkä koira voi reagoida elimellisillä vaivoilla, kuten kutina, korvien raapiminen, tassujen nuoleminen. 

Entäpä lääkehoito?

Käytösongelmissa kannattaa aina konsultoida myös eläinlääkäriä, jotta koiran terveydellinen tilanne saataisiin selville. Eläinlääkäreiltä kannattaa tiedustella myös erityisesti eroahdistuksen hoitoon kehitettyä lääkitystä, joka voi olla erittäin tehokas apu etenkin alkuvaiheessa kun ongelmakäytös on pahimmillaan. Yleinen suositus on, että lääkitystä käytettäisiin käytösterapian tukena, yksinään siitä ei välttämättä ole paljon apua.

Uutena tuotteena on markkinoilla synteettisiä, koiraemon erittämän kaltaisia feromoneja erittävä laite DAP.

Artikkelin kirjoittanut:
Mervi Ihantola DVM
Päijät-Hämeen eläinlääkäriasema

Tuntuuko sinusta vaikealta kuvitella telkeäväsi dobermannisi häkkiin? 

Älä turhaan epäröi! On monia tilanteita, joissa häkki osoittautuu jos ei aivan korvaamattomaksi niin ainakin lähes sellaiseksi apuvälineeksi. 

Jo vuosia olemme nähneet näyttelyissä pikkukoirien omistajien kuljettavan lemmikkejään jos jonkinlaisissa useimmiten pyörillä varustetuissa häkeissä. Häkkejä on pinottu kuin kanakoppeja päällekkäin ja rinnakkain. 

Tämä näky aiheuttaa monasti kummeksuntaa tai jopa vastenmielisyyttä katsojissa. Silloin emme kuitenkaan ole asennoituneet pikkukoiran asemaan, jolle eittämättä on turvallisempaa keikkua boksissaan, kuin tallaantua jalkoihin tai joutua isomman kollegan hampaisiin. 

Nyt nämä samat häkit suurempina versiona ovat saavuttaneet palveluskoirakehien laidat. Syyt häkkien kuljetukseen ovat siellä jo aivan toiset. Ison koiran kanssa on monin verroin helpompaa viettää näyttelypäivää, kun sen pystyy huoletta jättämään omaan boksiinsa. Jos kehässä esitettäviä koiria on useampia on miellyttävämpää jättää naapurien vaivaaminen ja hoidella koirien esitys vaihtamalla häkissä olijaa. 

Edellä mainittu helpottaa tietysti omistajaa, mutta mikä lienee koiran kanta asioihin? Kuuluisa eläinpsykologi ROGER MUDGFORD on kirjassaan LEMPEÄ KOIRANKASVATUS (Tammi 1994) kirjoittanut, että häkki on tölkin ja rullataluttimen jälkeen hyödyllisin kapistus, minkä pennulleen voi ostaa. Miksi? Yleisen elämää helpottavan vaikutuksensa se tuottaa yksinkertaisesti siksi, että se on koiralle erittäin luonnonmukainen olinpaikka. 

Meille ihmisille häkin ristikot saattavat aiheuttaa assosiaatioita vankilaan ja rangaistuksiin. Ihminen, joka on puusta alas laskeutunut otus, ei koskaan ole tarvinnut luolaa turvapaikakseen, kuten maassa elävä susieläin. Mudgfordia edelleen lainatakseni ”suljetussa paikassa nukkuminen on siis luonnollista koirille, ja häkki ei niille ole vankila, vaan pikemminkin pesä.” 

On paikkoja, jossa jokaisen läsnäolijan turvallisuuden kannalta olisi viisasta rajoittaa koiran liikkumistila minimiin. Näin esimerkiksi autolla matkustettaessa. Kun 30 -40 kg painoinen koira autokolarissa sinkoutuu takapenkiltä edessä olijoiden niskaan ei heillä ole suuriakaan mahdollisuuksia selvitä törmäyksestä lievin vammoin. On myös koiralle itselleen turvallisempaa matkustaa autossa sopivassa häkissä, joka kolarihetkellä omalta osaltaan saattaa suojata koiraa kolarin aiheuttamilta vaurioilta. Pysäköitäessä kesähelteellä voi auton ovia pitää auki, mikäli se turvallisuussyistä tietysti muuten on mahdollista. Koira ei paikaltaan karkaa ja saattaa tyytyväisenä nauttia päiväuniaan omalla alueellaan. 

Tilanteissa, esimerkiksi jos koiran joutuu jättämään sairaalahoitoon, koira auttamatta teljetään suljettuun tilaan. Sen psyykkisen tasapainon säilymiselle olisi edullista, että se olisi tottunut häkissä oloon. Pentuna totuttaminen käy helpoimmin, mutta ei ole mahdotonta täysikasvuisellekaan.

Pennun ensikosketus häkkiin käy helpoimmin, jos välittömästi sen tultua taloon hankit sille oman häkin, jonka sijoitat esim. makuuhuoneeseen sängyn viereen. Kannattaa saman tien hankkia häkki, joka suuruusluokaltaan on sopiva myös täysikasvuisena.

Suuren häkin sisään voi sijoittaa aluksi pienemmän laatikon, paremmin pennun kokoa vastaavan, johon sille pedataan oma paikka. Laatikko rajaa aluksi häkin käyttöä. Myöhemmin kun pentu kasvaa laatikko poistetaan ja nuori koira saa käyttää koko aluetta . 

Häkkiä siirretään hiljalleen päivittäin kauemmas sängystä kohti ovea, ja sopivan tilaisuuden tullen pentu on jo naapurihuoneessa nukkumassa (mikäli näin halutaan). Kevyttä häkkiä pystyy myös tarpeen mukaan siirtelemään toisiin huoneisiin tai mikäli häkki on kokoontaitettavaa mallia, ottamaan se mukaan vaikka matkoille (hotelliin, kylään, näyttelyihin). Aina on koiralla oma tuttu ja turvallinen paikka johon asettua. 

Koira ei työpäivän kuluessa paljoakaan liikuskele. Se nukkuu ajat, jolloin omistaja on poissa. Tai ainakin sen näin normaalioloissa pitäisi tehdä. Se on siis varsin pirteänä odottelemassa kotiväen paluuta. Häkissä pidettävä koira on ehdottomasti ulkoilutettava ja liikuttava sen kanssa runsaasti. 

Mieluiten koira saisi olla osan illasta seurustelemassa perheen kanssa. Ei ole tarkoitus, että koiraa pidetään esineenä, joka otetaan häkistä ulos vain hetkellisesti esittelytarkoituksessa. Toisaalta koiran on hyvä oppia olemaan suljetun häkin oven takana osallistumatta jokaiseen perheen toimintoon. 

Koiran voi totuttaa häkkiin myös myöhemmällä iällä. Itse olen onnistunut asiassa suhteellisen pienin ponnistuksin seuraavasti. Häkki tuodaan kotiin ja sijoitetaan paikkaan , jossa se ei kolise tai ole pahasti tiellä, mutta silti on keskeisellä paikalla esim. olohuoneessa. Häkin ovi pidetään auki ja annetaan koiran hiljalleen yksilöstä riippuen muutaman päivän sisällä tutustua uuteen huonekaluun. Vähitellen sinne sijoitetaan leluja tai makupaloja. Aluksi aivan ovelle myöhemmin peremmälle ja koiraa kehutaan kun se ne häkistä noutaa. 

Mikäli häkki on koottavia malleja, jotka pyrkivät kolisemaan olen lattian metallilevyn päällystänyt lakanalla ja täkillä ja oven aukiolon varmistanut kiinnittämällä sen tukevasti paikalleen. Muutoinkin ensikosketukseen täytyy paneutua huolella. Koira ei saa pelästyä, joten väkisin yrittämistä kehotan myös välttämään. Alueesta täytyy muodostua miellyttävä, paikka johon koira mielellään menee lepäämään ja rentoutumaan kun ovi on auki. 

Häkin osto saattaa tuntua kalliilta taloudelliselta sijoitukselta. Kokemuksesta saatan kertoa, että on halvempaa kustantaa häkki kuin taloon uusi sisustus. Tällaiseenkin ongelmaan häkki saattaa olla oiva apu. 

Varoituksen sana kaikille niille, jotka hankkivat häkin korjatakseen virhekäyttäytymistä. Mikäli koira tuhoaa kotia yksin ollessaan, se mitä todennäköisimmin johtuu sen liian voimakkaasta sidonnaisuudesta omistajiin. 

Tällaisissa tapauksissa se aivan varmasti pyrkii yksin jäädessään häkistään voimakeinoin. On sanoin kuvaamatonta minkälaisiin suorituksiin se silloin pystyy. Herra Houdinkin olisi kateellinen. Varmistakaa ENSIMMÄISELLÄ yksinolokerralla, ettei se onnistu suorituksessaan. Häkki on EHDOTTOMASTI vahvistettava lisäkiinnityksillä ja tuettava hyvin. Erikoisesti oven alue tulee olemaan paikka mihin koira kohdistaa raivonsa ensimmäisellä kerralla. 

Eipä sitten muuta kuin ostoksille, tai kätevän naapurin luo kylään. Suosittelen!

(Kirjoittaja: Ulla Mantere, julkaistu Corgisti-lehdessä)

Näkeehän niitä ja niin oli minullakin koira mukana kauppareissulla, kunnes: 
Olin ilmoittanut saksanpaimenkoirani kisoihin ja menin pankkiin maksamaan ilmoittautumista. Jätin rattaissa istuvan tyttäreni ja koirani pankin eteen, koiralla oli hihnaa n. ½ metriä. Ulos tullessani eräs mies kysyi: ”Onko tuo koira teidän? Se puri minua!” Vieressä seisova vaimo nyökytteli myöntävästi, puri se. 

Tiedän useita tapauksia, joissa kaupan/pankin tms. muun eteen jätetyn koiran avulla on yritetty rahastaa, milloin kyseessä on ollut vihikoira, milloin rottis tai joku muu.

Kytketty koira tuntee itsensä helposti turvattomaksi ja voi puolustautua. Tämän vuoksi ei kannata koskaan mennä taputtelemaan vierasta koiraa. Koskaan ei voi tietää, miten se tilanteen kokee, hyppääkö se päälle riemusta kun ei enää tarvi olla yksin vai pelosta? Jos se tulee päälle, selviääkö siinä vaateiden likaantumisella vai repeävätkö ne? Pahimmassa tapauksessa siinä tarvitaan lääkäriä ja tikit. Sama koskee myös suljettua aluetta, kuten autoa. Koira voi puolustaa sitä ärhäkkäästi, samoin kuin itseään. Ja onhan ne vaatteetkin pestävä, senkin laskun maksaa – koiranomistaja.

Sattuipa kerran, että omistaja jätti koiransa kirjaston ulkopuolelle, vaan takaisin tulessa ei enää koiraa ollut. Soitetaanpa poliisille, minne on sakemanni kadonnut? Poliisilla on hyvä verkosto, eikä siinä kauaa mennyt, kun koira löytyi muutaman kilometrin päästä, minne se oli juoksutettu.

Toisen vastaavan tapauksen kuulin, jossa humalainen lähti vieraan koiran kanssa lenkille ja tämäkin koira löytyi aikanaan. Aina ei kuitenkaan koiraa löydy. Kytketty koira on helppo ”saalis” ja voi päätyä minne vain, esim. koe-eläimeksi tai väärin paperein Venäjälle. 

Sattuipa kerran tälläinen tapaus: 
Vanhempi nainen oli tulossa kaupasta, kun hän näki miehen aikovan juuri potkaista pientä koiraa. :”Et potki sitä!” ”Onko tämä sinun koirasi?” ”Ei ole, mutta silti sitä ei potkita.” Tämä nainen jäi koiran luo siksi aikaa kunnes omistaja tuli kaupasta ulos ja kertoi tälle koko tapauksen: ”Älä enää jätä koiraa kaupan eteen!” 

Näitä suojelevia naisia ei aina ole paikalla, eikä omistaja voi tietää, mitä koiralle tapahtuu, kun on itse kaupan perimmäisessä nurkassa. 

Tarina kertoo seuraavaa: 
auton sivuikkuna oli raollaan ja lompakko sopivasti näkyvissä – voro työnsi kätensä autoon – pieni perhoskoira puri – mies ei saanut kättään ulos koiran roikkuessa käsivarressa kiinni . 

Tässäkin tapauksessa olisi voinut käydä niin, että omistaja korvaa koiran aihauttamat vahingot, varsinkin kun mitään varkautta ei tapahtunut.

Hajosipa koiran takia sitten lenkkipuku tai jotain muuta, pääsääntönä on, että lemmikin omistaja on vastuussa lemmikkinsa teoista. Lenkki tekee hyvää, niin omistajalle kuin koirallekin, mutta ei kauppalenkki. Ulkoilutetaan koirat jossakin muualla.

Kuivasilmäisyys eli keratoconjunctivitis sicca -sairaus on kohtalaisen yleinen, ikävä ja kivulias silmäsairaus. Silmässä oleva kyynelrauhanen ei toimi silloin normaalisti, silmän pinta kuivuu, ravinteiden kulkeutuminen estyy, sarveiskalvolle tulee haavautumia, tulehdusmuutoksia ja pahimmassa tapauksessa silmä voi puhjeta. 

Tyypilliset oireet:
Kuiva erite, silmän liimamainen pinta, silmien siristely ja kutina.
Runsas vuoto, turvonneet silmäluomet, sekä silmien raapimisen seurauksena syntyy haavoja sarveiskalvoilla ja sidekalvoilla. 
Kuivasilmäisyys on yleisempi koirilla, sairautta tavataan kuitenkin myös kissoilla. Monella rodulla tuntuu olevan taipumusta tähän sairauteen, esim. cockerspanieleilla, bulldoggeilla, westeillä, lhasa apsoilla ja shihzuilla. Kuitenkaan ei puhuta suoraan osoitetusta perinnöllisestä sairaudesta ja tämä pitää muistaa jalostusasioita pohtiessa. Milloin sairaus puhkeaa, riippuu täysin taustalla olevasta syystä. Joissakin tutkimusmateriaaleissa on mainittu, että narttukoirilla olisi suurempi taipumus ko. sairauteen. 

Syitä:
Immunologinen tulehdus.
Monesti muiden immuunisairauksien ja esim. atopian yhteydessä voi eläimen silmä reagoida niin, että kyynelrauhanen tuhoutuu. Hyvin harvoin kyseessä on synnynnäinen vaiva, pääasiassa näitä on nähty mopsilla ja yorkshirenterriereillä. 
Neurologiset eli hermostolliset syyt. Silmän hermotuksen vaurioituminen /tapaturmat, esim. silmän ulospullahdus pureman yhteydessä, tulehdukset aiheuttavat kyynelrauhasen hermotuksen toimintavajeen. Lääkeaineiden aiheuttamat. Yleisnarkoosi ja atropiini (käytetään haavautumahoidoissa ja silmän etukammiotulehduksissa) aiheuttavat hetkellisen kyynelrauhasen toimintavajeen. Lääkeaineiden aiheuttama kuivasilmäisyys nähdään lähinnä trimetopriimi-sulfayhdistelmien pitkäaikaisen käytön jälkeen. Systeemiset sairaudet, varsinkin pahat virustartunnat, usein heikentävät kyyneltuotantoa ja krooninen pitkään hoitamatta jätetty sidekalvontulehdus tai luomitulehdus voi aiheuttaa kyynelrauhasen toimintahäiriön ja siitä seuraa kuivasilmäisyys.

Usein kuivasilmäisyys sekoitetaan sidekalvontulehdukseen. Kun eläin kärsii kuivasilmästä, on bakteeritulehdus aina myös silmässä läsnä. Kyyneleritys mitataan nk. schirmerin paperiliuskalla ja normaali arvo on 15–25 mm /min. Kuivasilmäisyydessä voi olla jopa 0 arvoja ja tällöin tilanne on hyvin vakava. Kun silmän pinta kuivuu, niin siihen syntyy myös haavautumia, jotka havaitaan rakovalolla tai fluoreskeiini värjäyksellä. 
Hoitona kuivasilmäisyydessä on runsas nestehuuhtelu silmiin, keittosuolaliuos, keitetty vesi ja silmävedet. Silmää kosteuttavat tipat laitetaan monta kertaa päivässä ja tulehdushoitoon käytetään antibiootti/kortisonivoidetta tai tippoja, riippuen siitä onko silmissä haavautumia vai ei. 
Osalla potilaista saadaan kyyneleritys lisääntymään nk. syklosporiini -voidetta tai -tippaa käyttäen. Tämä lääke stimuloi kyynelrauhasen toimintaa. Kuitenkin on potilaita, joiden silmä ärtyy ko. lääkkeestä. Joskus pilokarpiinitippalisä ruokaan voi lisätä kyyneleritystä. 
Joka potilaan hoito katsotaan yksilöllisesti oireet ja tarpeet huomioon ottaen.Jos kyseessä on todella vaikea tapaus, jossa kyynelrauhanen ei toimi enää ollenkaan, voidaan leikkauksella, jossa sylkirauhastiehyt siirretään alaluomen sisäpuolelle, pitää silmää kosteana. Valitettavan usein sylki voi aiheuttaa ärsytystä silmään (ymmärrettävää) ja silloin tiehyt täytyy sulkea. Kontrollikäynnit ovat tärkeitä ja hoidon vaste riippuu alkuperäisestä syystä. Yleensä kyseessä on sairaus, jonka kanssa täytyy elää eläimen loppuelämä. Työläs ja yleensä hoidettavissa oleva sairaus, mutta hoitamattomana erittäin kivulias ja hankala potilaalle.

Artikkelin kirjoittanut:
Pieneläinsairauksien erikoiseläinlääkäri 
Eva Einola-Koponen
Koira-Kissaklinikka Oy, Turku

Lisämunuaisen kuorikerros tuottaa elimistön omia kortikosteroideja. Mineralokortikoideja tarvitaan mm. elektrolyyttitasapainoon, glukokortikoideja erityisesti stressitilanteissa. Lisämunuaiskuoren tuhoutuminen tai toimimattomuus aiheuttaa vajaatoiminnan oireita eli Addisonin-taudin. Taudin syy on useimmiten tuntematon: syynä voi olla autoimmuunitauti, infarkti tai amyloidoosi, se voi tulla Cushingin-taudin hoidossa käytetyn mitotaani-lääkityksen seurauksena, tai syynä voi olla aivolisäkkeen tuottaman ACTH hormoni puute. Joskus pitkäaikaisen kortisonilääkityksen lopettamisen jälkeen koiran lisämunuaiskuori ei enää toimikaan.

Taudin esiintyminen:
Tautia todetaan nuorilla ja keski-ikäisillä (2-4 vuotiailla) koirilla, nartuilla uroksia enemmän. Koirilla tauti on harvinainen, kissoilla erittäin harvinainen. Rotualtisteena pidetään isovillakoiraa, partacollieta, rottweileria ja valkoista länsiylämaanterrieriä.

Taudin oireet:
Aluksi oireita voi esiintyä vain stressitilanteissa (trauma, infektio, leikkaus ), ja koiran vointi on välillä parempi. Yleisiä oireita ovat oksentelu, ripuli, ruokahaluttomuus, vatsakipu ja painon menetys. Koira on väsynyt ja haluton. Tärinää, lihasheikkoutta ja lihaskipuja voi esiintyä. Joskus tauti voi puhjeta kriisiksi: verenpaine laskee, koira on heikko, jopa tajuton, alilämpöinen ja kuivunut.
Kissalla oireena ovat ruokahaluttomuus, laihtuminen ja välinpitämättömyys.

Diagnostiikka:
Tyypillisesti verinäytteessä on kohonnut kalium ja alhainen natrium pitoisuus. Usein tautiin liittyy kohonneet munuaisarvot. Perusverinäytteet voivat olla myös normaalirajoissa. Diagnoosi varmistetaan ACTH -testillä, jolloin koiralta otetaan 2 verinäytettä 2 tunnin välein. Röntgenkuvassa voi näkyä alhaisesta verenpaineesta johtuvia muutoksia (pienikokoinen sydän), EKG:ssä korkea kalium aiheuttaa muutoksia.

Hoito:
Lääkehoidolla korvataan puuttuva elimistön kortikosteroidituotanto: Peruslääkkeenä annetaan mineralokortikoideja, kauppanimeltään Florinef. Tarvittaessa lisäksi annetaan glukokortikoideja, kauppanimeltään Prednison. Lääkitys on elinikäinen. 
Kriisitilanteessa potilasta hoidetaan klinikalla suonensisäisellä nestehoidolla ja lääkityksellä, kunnes se ei enää oksenna ja alkaa syödä, tämän jälkeen jatketaan lääkitystä suun kautta.

Kontrollit ja ennuste:
Aluksi kontrolloidaan potilasta 2 viikon välein (yleiskunto ja veren elektrolyytit, ACTH- testi tarvittaessa ), myöhemmin 3 -6 kuukauden välein. Ennuste on hyvä, eli koira voi elää normaalin elämän lääkityksellä, kunhan sopiva lääketasapaino on löydetty.

Artikkelin kirjoittanut:
Ell Elisa Välimäki
Koira-Kissaklinikka Oy,  Turku

Suomen Kennelliiton hallitus on hyväksynyt DNA:n avulla tapahtuvan koirien polveutumisen varmentamisen periaatteet sen jälkeen, kun SKL-FKK:n valtuusto hyväksyi yksimielisesti rotujärjestömme valtuustoedustajan aloitteen syksyllä 1999.

Hallituksen päätöksen mukaan koirien rekisterikirjaan tulee ”P”-merkintä, kun koiran polveutuminen on varmistettu eli sekä pennun että sen molempien vanhempien DNA-profiilit on määritelty. Seuraavassa artikkelissa Peter Bredbacka ja Mikko Koskinen kertovat, mistä DNA-sertifioinnissa on kyse.

Jo pitkään kestäneessä DNA:han perustuvien koirien polveutumismääritysten standardisoinnissa on saavutettu huomattavaa edistystä. DNA-määrityksiä kehittämään, valvomaan ja yhtenäistämään on perustettu Kennelliiton jalostustoimikunnan alainen DNA-työryhmä. Työryhmän esityksiä seuraten Kennelliitto on sopinut suuntalinjat, jotka tulevat toimimaan Suomessa virallisella tavalla suoritettavien DNA-polveutumismääritysten pohjana. Jokaiselle standardien mukaisesti DNA-testatulle koiralle myönnetään DNA-numero. Polveutumisen varmistuksesta tulee merkintä P koiran rekisterinumeron perään.

Jalostusohjelmien edistymisen kannalta oikeat sukutaulut ovat äärimmäisen tärkeitä. Todistus koiran polveutumisen varmistuksesta tuo sille huomattavaa lisäarvoa pentujen myyntiä tai koiran käyttämistä jalostukseen harkittaessa. Asiantuntevan koiranjalostajan kannalta on välttämätöntä tietää pentujen polveutuminen ilman pienintäkään epävarmuutta. On kuitenkin muistettava, että polveutumisen varmistus on ainoastaan merkittävä lisäväline jalostustyössä. Tärkeitä tekijöitä ovat luonnollisesti jalostusohjelman perusteltavuus ja kasvattajien sitoutuminen tavoitteisiin. Esimerkiksi perinnöllisten tautien poistaminen koirapopulaatiosta vaatii yhtälailla luotettavia polveutumistietoja kuin luotettavaa jälkeläisseurantaakin.

DNA-määritysten perusteet
Polveutumismääritykset perustuvat väärien isien poissuljentaan DNA-määrityksen perusteella. Mikäli tutkittavana on useita isäehdokkaita, väärät isyydet paljastuvat aina ja niiden poissuljennan jälkeen jäljellejäävä isä oletetaan oikeaksi. Usein tutkimuksessa on kysymyksessä polveutumisen varmistus, eli mahdollisia isäehdokkaita on vain yksi ja halutaan varmistaa että kyseessä todella on pentueen oikea isä. DNA-määritykset ovat erittäin tehokkaita myös oikean isyyden osoituksessa ja määritysten todistusvoima on lähes 100%. Jos DNA-määrityksen teho on esimerkiksi 99.99%, tarkoittaa tämä sitä, että testatun koiran lisäksi yksi kymmenestätuhannesta kyseisen rodun koirasta sopisi sattumalta pentueen isäksi.

DNA-määrityksessä käytetään hyväksi DNA:n merkkigeenejä. Polveutumismäärityksessä käytettävät merkkigeenit ovat nimeltään mikrosatelliitteja. Mikrosatelliittien pituus vaihtelee yksilöiden välillä ja tietyn pituiset mikrosatelliitin muodot (alleelit) periytyvät vanhemmilta jälkeläisille Mendelin periytymissääntöjä noudattaen. Tyypillisesti noin puolet merkkigeeneistä paljastavat väärän isän.

Joskus käy niin että testin jälkeen todetaan, että isäehdokkaiden joukossa on edelleen kaksi mahdollista isää. Toisin sanoen merkkigeenien käyttö ei ole riittänyt sulkemaan pois väärää isää. Tällaista tapahtuu lähinnä vain jos isäehdokkaat ovat läheistä sukua toisilleen, esimerkiksi täysiveljiä. Väärä isä paljastuu kuitenkin lisäämällä merkkigeenejä. Polveutumismäärityksiin soveltuvia merkkigeenejä tunnetaan useita satoja, joten ne eivät lopu kesken. Käytännössä DNA-menetelmällä saadaan siis aina oikea isä selville kunhan se on tutkittavien joukossa. 

DNA-työryhmän ehdotusten mukaisesti SKL:n hallitus on päättänyt (kokous 2/2002), että virallisen DNA-näytteen voi ottaa joko eläinlääkäri tai muu SKL:n nimeämä henkilö. SKL:n nimeämät henkilöt ovat tällä hetkellä ainoastaan DNA-määrityksiä tekevän laboratorion edustajia. DNA-näytteen ottamisen yhteydessä täytetään ‘lähete polveutumismääritystä varten’. Lähetekaavakkeita voi tilata laboratoriostamme, tai tulostaa osoitteesta: http://www.diagnostics. finnzymes.fi. Näytteenoton yhteydessä tarkistetaan koiran tunnistemerkintänumero ja verrataan sitä rekisterikirjan tietoihin.

Polveutumismäärityksen tekemiseen kelpaa periaatteessa mikä tahansa solujen tumallista DNA:ta sisältävä näyte (esim. verinäyte kelpaa mainiosti), mutta käytännössä on yksinkertaisinta ottaa joko poskisolu- tai karvatuppinäyte. Näytteenotto on vaivaton toimenpide niin näytteenottajalle, kuin koirallekin. Kasvattajille edullinen vaihtoehto on sopia kanssamme näyttely, jossa keräämme DNA-näytteet kootusti. Näytteenotto on tällöin maksutonta.

DNA-työryhmä on myös sopinut niistä mikrosatelliiteista, joita voidaan käyttää polveutumismäärityksiä tehtäessä. Koska DNA-alueiden informatiivisuus voi vaihdella huomattavasti koirarodusta riippuen, DNA-työryhmä nimesi 30 mikrosatelliittia, joista määrityksiä tekevän laboratorion pitää analysoida vähintään 10. Lisäksi väärä vanhemmuuden tulee osoittaa vähintään kahden mikrosatelliitin osalta. Nämä säännöt takaavat määrityksen tehokkuuden kaikilla roduilla ja antavat pelivaraa esimerkiksi tilanteissa joissa koiranomistajat haluavat teettää määritykset samalla menetelmällä kuin niitä tehdään ulkomailla.

Väärät polveutumiset ovat huolestuttavan yleisiä
Väärien polveutumisten osuus on varsin korkea. Arviot vaihtelevat, mutta esimerkiksi AKC:n (American Kennel Club) selvityksen mukaan noin 10% pennuista polveutuu niiden rekisterikirjan tiedoista poiketen.

Tähän asti polveutumismäärityksiin on turvauduttu lähinnä kun on syntynyt vahva epäilys isän oikeellisuudesta, mutta virheellisten polveutumistietojen suurehko osuus antaa perusteet polveutumisen varmistuksen laajemmalle käytölle. SKL:n DNA työryhmän tavoitteena onkin, että ennen pitkää polveutumismäärityksistä tulee rutiininomainen toimenpide, joka suoritetaan kaikille jalostuskoirille niiden rekisteröinnin yhteydessä. Kun kaikki vanhempaispolven yksilöt DNA-testataan, vanhempien DNA-tieto säilytetään tietokannassamme ja pennut saavat DNA-määrityksen jälkeen automaattisesti todistuksen polveutumisen varmistuksesta (eli vanhempia ei tarvitse testata uudestaan pentujen määrityksen yhteydessä).

DNA-tavoiteohjelmat
Useissa maissa on tunnistettu väärien polveutumisten koiranjalostukselle aiheuttaman ongelman vakavuus jo paljon Suomea aikaisemmin. Esimerkiksi AKC otti käyttöön jo vuonna 1998 rutiininomaisen polveutumisten varmistusohjelman. Ohjelman tavoitteena on kannustaa koiranomistajia varmistamaan kaikkien jalostukseen käytettävien yksilöiden polveutuminen. DNA-määritys on pakollinen kaikille uroksille joilta säilötään spermaa jalostuksen tarpeisiin, sekä kaikille uroksille joilla teetetään yli 7 pentuetta (tai yli 3 pentuetta vuodessa). Lisäksi ohjelman tärkeänä osana on AKC:n edustajien suorittamat pistokokeiden kaltaiset kenneltarkastukset, joiden yhteydessä otetaan DNA-näytteet pennuista ja niille rekisteröidyistä vanhemmista. Tavoitteena on tunnistaa ja korjata kenneleiden sekä tahattomat että tahalliset ‘erehdykset’. AKC kustantaa DNA-määritykset, mutta mikäli vääriä polveutumisia ilmenee, väärän sukupuun omaavat koirat poistetaan rekisteristä, ja omistajille voi seurata huomattavia sakkoja. Esimerkiksi jos kennelistä löydetään viiden vuoden aikana neljä pentuetta joissa ilmenee vääriä polveutumisia, määrätään kennelille viiden vuoden koirien rekisteröintikielto ja asetetaan $2000 sakko joka tulee maksaa ennen seuraavan koiran rekisteröintiä. Tällaiset määräykset ovat selvä heijastus sitä, että AKC on ymmärtänyt väärien polveutumisten koiranjalostukselle aiheuttaman ongelman vakavuuden.

AKC:n ohjelman puitteissa on vajaan viiden vuoden aikana DNA-testattu noin 200 000 rotukoiraa. Rotuja joiden testattujen koirien lukumäärä ylittää 3000 on jo kymmenen. Testitilastojen kärjessä komeilevat labradorinnoutajat, joille on tehty yli 7000 polveutumisen varmistusta. On varsin positiivista todeta, että AKC:n ohjelma on jo nyt johtanut huomattavaan edistykseen väärien polveutumisten vähentämisessä: vuoden 1998 kenneltarkastuksissa todettiin 11%:lla koirista vääriä polveutumisia, mutta vuonna 2001 vastaava luku oli jo pudonnut 7%:iin. Rekisteristä on poistettu yli 850 väärille vanhemmille rekisteröityä pentuetta.

Polveutumismääritysten muita sovellutuksia
Varsinkin lukumäärältään pienillä koiraroduilla syntyy helposti ongelmia sukusiitoksen seurauksena. Kun käytetään vain muutamaa urosta seuraavan sukupolvea muodostamaan, vähenee populaation perinnöllinen monimuotoisuus. Yksi tapa saada useamman uroksen perimä siirrettyä seuraavalle sukupolvelle on naaraan astutus useammalla koiraalla. Tällöin pentue koostuisi pääosin puolisisarista, jolloin yksittäisten pentujen isyydet selvitetään DNA-menetelmällä. Suomessa ei toisin kuin USA:ssa rekisteröidä saman pentueen pentuja useammalle urokselle, mutta sanomatta on selvää, että käsillä on tehokas keino sukusiitoksen vähentämiseen.

Yksilön tunnistaminen
Jos epäillään että tietty koira on varastettu, voidaan verrata siitä otettua DNA-näytettä aikaisemmin otettuun näytteeseen. DNA-menetelmän käyttö yksilön tunnistamisessa on jopa vielä tehokkaampaa kuin polveutumismäärityksissä. Todennäköisyys, että kahdella samaa rotua olevalla koiralla olisi sama DNA-profiili on yksi useista miljoonista. Jos DNA-tutkimuksen perusteella näytteet ovat identtiset voidaan käytännöllisesti katsoen 100%:n varmuudella todeta, että kysymyksessä on sama koira. Täyssisarten ollessa kyseessä todennäköisyys on kuitenkin pienempi, mutta edelleen lähes mitätön.

Lisätietoja polveutumismäärityksistä ja DNA-menetelmien sovellutuksista koirilla löytyy internetosoitteesta: http://diagnostics.finnzymes.fi

Kirjoittanut:
Jeffrey Bragg
Kääntänyt: Tuula Mäenpää

Mikä on koirarotu?

Mikä on rotu ? Jos kysymys asetetaan tarkemmin, mitkä ovat ne välttämättömät ehdot, jotka sallivat meidän vakaumuksellisesti sanoa, että ” tämä eläinjoukko muodostaa erillisen rodun”?

Kynologisessa maailmassa kolme erillistä osa-aluetta yhdistyneenä toisiinsa määrittelee eri rodut. Ensinnäkin koirat erottuvat toisistaan esi-isiensä takia: saman rodun kaikki yksilöt polveutuvat tietystä perusryhmästä koiria ( ja vain tästä joukosta), jonka avulla rotu perustettiin. Toiseksi ne erottuvat toisistaan käyttötarkoituksen tai tehtävän perusteella: jotkut rodut ovat erikoistuneet tietynlaisen riistan metsästykseen, toiset taas suorittamaan tiettyjä tehtäviä yhdessä isäntänsä kanssa ja jotkut saavat olemassaolon oikeutuksen yksinkertaisesti ihmisen halusta saada eläin seurakseen.

Ja kolmanneksi rodut erottuvat toisistaan tyypin perusteella, joko kirjoitettujen tai kirjoittamattomien määritelmien perusteella, joissa määritellään koko, rakenne, ilme, pään muoto, korvien ja hännän asennot jne. ja näiden seikkojen tulee olla samankaltaiset mainituissa puitteissa saman rodun sisällä.

Koirien kasvattajille ja harrastajille ylläolevat määrittelyt ovat sekä ilmeisiä että tuttuja. Siitä huolimatta näiden itsestäänselvyyksien oikea ja täydellinen ymmärtäminen on elintärkeää koko koiraharrastuksen sekä tämän harrastuksen kohteena olevien eläinten hyvinvoinnin kannalta. Tarkoitukseni on tässä esitelmässä selventää ylläolevien kolmen lähestymistavan keskinäistä vuorovaikutusta ja osoittaa kuinka vääristymät ja väärinkäsitykset näiden kolmen seikan suhteen uhkaavat tällä hetkellä kaikkien koiriemme terveyttä ja tiettyjen rotujen olemassaoloa. Tarkoitukseni on myös ehdottaa uudistuksia, jotka auttaisivat säilyttämään sekä tasapainoitetun rotujen identiteetin sekä rotujen terveyden.

Jotta koirarotujen tehtävä toteutuisi tehokkaasti, kolme erillistä perustetta, joiden perusteella koirarodut erotetaan toisistaan tulee olla merkitykseltään ja painoarvoltaan samanlaisessa asemassa, muuten syntyy vakavia ongelmia. Rotuja ei voi erotella toisistaan pelkästään esi-isien perusteella eikä myöskään yksin käyttötarkoituksen tai yksin tyypin mukaan. Elleivät rodun määrittelyssä käytetyt kolme perustetta ole täysin vuorovaikutuksessa rodun identiteetin toteutuminen jää puutteelliseksi tai vahingoittuu. Valitettavasti tämä täydellinen vuorovaikutus nykyisessä koiramaailmassamme on harvinaisuus. Esi-isä-kriteeriä käytetään jäykästi ja mekaanisesti, käyttötarkoitus-kriteeriä aliarvioidaan tai ei oteta huomioon lainkaan ja tyyppi-kriteeriä käytetään suuresti liioitellen ja päähänpiittyneillä tavoilla. Kolmen eri lähestymistavan vuorovaikutusta ei juurikaan mietitä ja oikeastaan koskaan ei ponnistella pitkäjänteisesti niiden yhteenvaikutuksen hyväksi.

Koirarotujen alkuperä

Koirarodut syntyivät monin eri tavoin ja usein niiden alku on hämärä. Ei pidä ajatella, että ne 300 – 400 koirarotua, jotka nyt ovat olemassa, ovat ainoat mahdolliset tai ettei enää voisi syntyä aivan uusia rotuja. Koirien geneettinen joustavuus on sellainen, ettei lajin mahdollisille muunnelmille ole loppua. Uusia rotuja syntyy ja vanhoja kuolee ajoittain. Koirien geneettinen muuntautuminen jatkuu lakkaamatta ja juuri tästä syystä on mahdotonta, että joku rotu jäisi paikoilleen niin, että sen piirteet pysyisivät kiinteinä ja muuttumattomina riittävän pitkän ajanjakson aikana. On tiedostettava, että koirarodut ovat ihmisten tekemiä, ne on luotu keinovalinnan avulla loputtamasti vaihtevasta koirien geneettisestä poolista. Rotuja ei pidä sekoittaa lajeihin tai edes alalajeihin, jotka syntyvät luonnossa luonnollisen valinnan seurauksena; koirarodut ovat vain epävakaita ihmisen luomia muunnelmia, jotka eivät säilyisi luonnossa muuttumattomina ilman ihmisen puuttumista.

Rotujen tärkeä ominaisuus on se, että ne on luotu kasvattajien toimesta – eikä rekisterien tai organisaatioiden, kuten esim kennelliitto. Koirarodun alkuperä ja kohtalo on sen kasvattajien käsissä, ensiksi, viimeiseksi ja aina. Kynologisten yhdistysten tehtävä on tukea kasvattajien työtä eikä päinvastoin.

Tavallisesti rotu on jo ollut olemassa hyväksyttävän ajan ennenkuin se saavuttaa pisteen, jolloin se rekisteröidään roduksi. Rodun ’hyväksyntä’ on aina rodun historian kannalta keskeinen tapahtuma. Nykyisin asiat ovat niin, että rodun hyväksyntä on paljon ratkaisevampi (ja lopullisesti vahingollinen eläinten hyvinvoinnille) kuin mitä sen tarvitsisi tai pitäisi olla. Tarkastellaan aluksi mitä tarvitaan uuden rodun aikaansaamiseksi.

Ensimmäinen ja ratkaisevin tapahtuma on perustamistapahtuma, jossa äärellinen määrä koirayksilöitä valitaan antamaan panoksensa uuden koirarodun geneettiseksi materiaaliksi. Ne saattavat kaikki olla melko samanlaisia tai erota suurestikin toisistaan (kuten esimerkiksi kun Bulldog ja Mastiff rodut yhdistettiin, jotta saatiin luotua Bullmastiff rotu). Se millä on merkitystä on se, että äärellinen ja joskus aika pienikin määrä yksilöitä valitaan olemassaolevasta koirakannasta ja ne eristetään siten, että ainoastaan niiden geneettinen materiaali muodostaa uuden rodun geenipoolin. Tämä on itseasiassa seuraava tekijä: eristäminen. Jos perusjoukko jatkaa geneettisen materiaalin vaihtamista koko muun koirakannan kanssa ei rotua synny. Ilman uuden ryhmän geneettistä eristämistä ei tapahdu eriytymistä, joka puolestaan johtaa uuden rodun syntyyn. Eristämisen looginen seuraus on seuraava tekijä: sisäsiitos. Jos perusryhmä on pieni tai keskikokoinen, sisäsiitos ei ole vältettävissä. Jos ryhmä on melko suuri tavallisesti ne, jotka ohjaavat uuden rodun syntyä pitävät jossain vaiheessa välttämättömänä vahva-asteista sukurutsausta tai sisäsiitosta saadakseen aikaan ei toivottujen piirteiden katoamisen ja toivottujen piirteiden pysymisen. Erityisesti, jos yksilöt ovat hyvin erilaisia halutaan tehdä sisäsiitosta vakaan genotyypin saamiseksi, johon kasvattajat määrittelevät haluamansa satunnaisen vaihtelun. Viimeinen olennainen tekijä on keinovalinta sillä pelkkä sisäsiitos ei tee tyypistä pysyvää tai karsi ei-toivottuja piirteitä. Kasvattajien täytyy valita niistä yksilöistä, joita ensimmäiset sukupolvet tuottivat siten, että ne, jotka osoittavat toivottuja ominaisuuksia saavat lisääntyä seuraavassa sukupolvessa. Näiden tekijöiden avulla määritellään uusi geenipohja, joka toivottavasti sisältää vain haluttuja piirteitä ja on kykenevä tuottamaan itsensä kaltaisia eläimiä hyväasteisella vakaudella ja jatkuvuudella.

Rotujen jatkuvuus

Puhdasrotuiset koirarodut ovat jo nyt vakavissa ongelmissa johtuen yleisestä epäonnistumisesta sen asian erottamisessa mikä on tarpeellista uuden rodun luomiseksi ja toisaalta siinä mikä on toivottavaa, että rotu jatkuisi ikuisesti.Useimmat rekisteröidyt rodut ovat alle sata vuotta vanhoja rekisteröityinä rotuina: useat ovat noin 50-60 vuotta vanhoja. Kuitenkin miltei kaikissa roduissa ilmenee geneettisiä vikoja, joita on pakko pitää ei-toivottuina. Puhdasrotuisilla koirilla on luetteloitu olevan yli 500 erilaista perinnöllistä vikaa ja koko ajan ilmaantuu uusia. Jotkut näistä vioista ovat saavuttaneet hyvin suuria esiintymistiheyksiä ja aiheuttavat ongelmia kasvattajille ja koiranomistajille ja uhkaavat koko koirapopulaation terveyttä. Ja mikä pahinta monissa tapauksissa organisoidut terveyskontrolliohjelmat näyttävät suhteellisen tehottomilta. Vaikka tällaiset ohjelmat menestykselliseti tunnistavat sairaat eläimet niin joissakin tapauksissa yksilöt, joiden taustassa on useita sukupolvia terveitä eläimiä, itsepäisesti tuottavat sairaita jälkeläisiä. Siis mitä on mennyt vikaan ja mitä voidaan tehdä, jotta tilanne korjaantuisi?

Ensinnäkin on tunnustettava, että ne käytännöt, jotka olivat olennaisia uuden rodun luomisessa eivät välttämättä ole hyväksi tämän luodun rodun jatkuvuudelle ja voivat jopa loppujen lopuksi pitkällä tähtäyksellä haitata rodun olemassaoloa.

Otetaan esimerkiksi eristäminen. Ilman eristämistä ei ole mahdollista kontrolloida uuden, vielä vähälukuisen rodun geenipohjaa. Vaatii aikaa ja huolellista jalostusta vakiinnuttaa uusi piirteiden yhdistelmä. Kun tämä on saatu tehtyä uuden geneettisen materiaalin lisääminen olisi yleensä taaksepäin menemistä. Kuitenkin pitkällä aikavälillä, jos geneettistä eristämistä ylläpidetään se johtaa
geneettisestä satunnais-ajautumisesta (genetic drift) johtuvaan rappeutumiseen. Samoin sisäsiitos, mikäli se jatkuu vaikka sen tarve olisi jo ohitettu, johtaa asteittain kasvavaan homotsygoottisuuteen (toisiaan vastaavissa kromosomeissa on vastaavissa geenipaikoissa eli locuksissa identtiset geenit), joka hyvinkin saattaa tuhota uuden rodun perimän terveyden. Jopa keinotekoinen valinta, jos sitä jatketaan liian vahvasti ja liian kauan voi yhdistyneenä eristämiseen ja sisäsiitokseen vähentää voimakkaasti tehokasta jalostuskantaa ja täten kuluttaa rodun perimän terveyttä.

Harha rodun puhtaudesta.

Kanadan kennelliiton (ja muiden vastaavien organisaatioiden) nykyinen jalostusrekisteri kuvastaa sitä harhaa, josta suoraan johtuu nykyinen puhdasrotuisten koirien geneettinen kriisi: harhaa rodun puhtaudesta. Ajatus puhtaasta linjasta on nähty päämääränä sinänsä ja vastaavasti jalostusrekisteri on rakennettu niin, että se heijastaa ja vahvistaa tätä ajatusta jäykästi ja ehdottomasti. Tämä vaatimus rodun ehdottomasta puhtaudesta nousee 1800-luvun aatteesta : ”ylivoimaisesta suvusta”, jonka esimerkkeinä oletettavasti olivat ihmisaristokraatit ja täysverihevoset.Tämä sama aate, vietynä epäloogisiin johtopäätöksiin ihmisten tasolla johti nykyään häpeällisenä pidettyyn natsien oppiin
’tieteellisestä rasismista’, jonka avulla natsit yrittivät jalostaa arjalaista superihmistä. Aate ylivoimaisen suvun aikaansaamisesta oli se, että jalostamalla ”parasta parhaalle ” (breeding the best to the best), käyttämällä jatkuvaa sisäsiitosta ja valintaa ’ylivoimaisten’ ominaisuuksien suhteen, voitaisiin kehittää joka tavalla ylivoimainen verilinja verrattuna siihen jalostamattomaan perusmateriaaliin, joka oli parasta mitä luonto pystyi tuottamaan. Luonnollisesti puhdistettu linja täytyisi sitten säilyttää erillisenä ja uutena pohjana tästä kannasta syntyneelle materiaalille. Modernin genetiikan tulokset eivät millään tavalla tue tämänkaltaista rasismia, itse asiassa – aivan päinvastoin. Populaatioryhmiä, jotka ovat lukumääräisesti rajoitettuja ja suljettuja uuden geneettisen vaikutuksen suhteen pidetään nyt käytännössä varmasti geneettisesti huonompina. Varmasti 1800-luvun loppua lähestyttäessä tuli häkellyttävän ilmeiseksi, että Euroopan aristokraatit olivat nopeasti rappeutumassa elettyyään omaa versiotaan ’suljetusta jalostuskirjasta’.

Ajatus rotupuhtaudesta sovellettuna puhdasrotuisiin koiriin on johtanut 1900-luvun lopussa alakulttuuriin, joka pitää ’puhdasrotuista’ rekisteröityä eläinkantaa laadullisesti ylivoimaisena verrattuna sekarotuisiin tai ’rakkeihin’. Tässä alakulttuurissa pidetään erittäin tärkeänä, että tätä puhdasrotuista kantaa ei tahraa mikään ulkoinen geneettinen vaikutus, joka ei ole osa tätä oletettua ylivoimaista sukua, jonka rekisteröity jalostus on tuottanut pienestä peruskannasta käyttämällä suljettua jalostusrekisteriä. Esimerkiksi Kanadan Kennelliiton uusia jäseniä vaaditaan lupaamaan jäsenehdoissa, ettei heillä ole mitään tekemistä sellaisten koirien kanssa, jotka eivät ole puhdasrotuisia. Pentueet, joista on tehty valitus, että ne mahdollisesti eivät ole puhdasrotuisia tutkitaan ja monissa tapauksissa liiton hallitus seremoniallisesti poistaa ne rekisteristä. Pidättepä sanasta tai ette, tämä on rasismin erityinen toimiva muunnelma sekä käsitteenä että käytännössä. 

Kaikki koirien kasvattajat eivät ole sitä mieltä, että rotupuhtaus on tärkeämpi kuin mikään muu, erikoisesti silloin kun he yrittävät kasvattaa koiria täyttämään vaativia suorituskykykriteerejä. Useimmiten tällaiset eriuskoiset ovat pakotettuja jatkamaan jalostustyötään ilman keskitettyjen 
sukutaulutietojen ja virallisten rekisteröintitodistusten suomaa tukea. Esimerkiksi ne, jotka kasvattavat ”Alaskan huskyjä”, korkean suorituskyvyn omaavia kilpailevia rekikoiria, jotka hallitsevat nykyään sekä lyhyen että pitkänmatkan rekikoirakilpailuja, pitävät yllä sukutaulutietojaan ja harjoittavat tarkkaan mietittyä jalostusta – mutta ainoastaan yksittäisinä kasvattajina.

Joskus jopa puhdasrotuisten koirien kasvattajat osallistuvat kapinointiin, jalostaen hiljaisesti omien arviointiensa pohjalta uhmaten muodollisia määräyksiä.Täten Australian kilpailevien grayhoundien yhdistyksen (Racing Grayhound Club of Australia) ottaessa hiljattain omassa rekisterissään olevista koirista laajan otoksen Dna testausta varten, huhutaan todenneen että monien koirien näytteet eivät vastanneet sukutaussa olleiden esi-isien dna-näytteitä ja että huomattavaa rotujen välistä jalostusta oli ilmeisesti tapahtunut. Samoin monet siperianhuskyharrastajat ovat tietoisia siitä, että jotkut Kanadan Kennelliiton verilinjat ovat saaneet luvatonta geneettistä lisää ei-puhdasrotuisilta tai muista roduista. Joissain piireissä saa myös sen vaikutelman, että ”On ok välillä risteyttää, jos on hyvä syy tehdä se ja jos onnistuu tekemään sen niin, ettei tuota ilmeisen selvästi sekarotuisia”.Toisin sanoen ”Älä jää kiinni”. Täten rotupuhtauden pyhyys saattaa joskus olla vähemmän koskematon käytännössä.

Populaatiogeneetikot väittävät, että rajoitetut eläinpopulaatiot, joihin kohdistuu vahva keinovalinta sekä korkea-asteinen sukurutsainen jalostus eivät yksinkertaisesti pysty ylläpitämään geneettistä elinvoimaa ja tarmoa pitkällä aikavälillä ilman, että ajoittain lisätään sellaista uutta geneettistä materiaalia, joka ei ole sille sukua. He neuvovat todelliseen ulkosiitokseen.
Tuomaan mukaan materiaalia, joka ei ole sukua jalostuslinjalle, eikä pelkästään käyttämään koiraa, joka saattaa olla jonkun toisen kennelistä mutta on peräisin juuri samasta alkuperäisestä kannasta muutaman sukupolven takaa.

Typologisen ajattelun kuolema

DNA tutkimus on radikaalisti muuttanut lajien, alalajien ja muunnelmien eläintieteellisiä käsitteitä.
1800-luvulla ja 1900-luvun ensi puoliskolla ajateltiin, että lajit voitaisiin esittää tyyppiyksilön avulla siten, että suuri enemmistö tietyn lajin yksilöistä olisivat tosiasillisesti geneettisessä mielessä tyypiyksilön kopioita, ja että monien lajien geneettinen mitta olisi homotsygoottisuus useimmissa locuksissa. Tämän ajatuksen uskottavuus katosi 1960-luvun puolivälissä, kun elektrophoresiset proteiini tutkimukset (electrophoresis – 1960-luvulla laajaan käyttöön tullut laboratoriotekniikka, jolla arvioidaan geneettistä vaihtelua. Siinä näytemateriaali, esim veri, laitetaan geelisekoitukseen. Tämän jälkeen sähkövirtaa johdetaan sekoituksen molempiin päihin ja sen vaikutuksesta valkuaisainemolekyylit siirtyvät geelin läpi. Proteiinit, joilla on erilainen ionivaraus liikkuvat aineessa eripituisia matkoja.
Värjäys tekee proteeninauhat näkyviksi niin. että eri otokset voidaan ’lukea’ melko samalla tavoin kuin markettien bar-koodit luetaan) paljastivat voimakkaan proteeni polymorfismin (polymorfismi – muodon erilaisuus tai vaihtelevuus. Molekyyligeneetikot tutkivat proteiinien polymorfismia, proteiinien erilaisia muotoja organismeissa.. Nämä tutkimukset osoittavat että useimmissa lajeissa 20-50 % geenin locuksista saa kaksi tai useampaa muotoa, alleelia), jota ei aiemmin ollut oletettu olevan.

Tänä päivänä käsitetään, että laji, joka on tyydyttävällä tasolla geneettisesti terve, on ”dynaamisen tasapainon ” tilassa, jossa lajin perimä sisältää joukon genotyyppejä, joiden heterotsygoottisuusaste on suuri ja useiden geenien locuksissa on erilaatuisia alleeleja. Nykyään luonnollisen valinnan ajatellaan suosivan heterotsygoottisuutta (erilaisia alleeleja tietyn geenin locuksessa) . Tämä johtaa luonnollisen vaihtelun korkeaan asteeseen säilyttäen suurimman moninaisuuden, jotta laji voisi muuntautumiskykyisenä kohdata uudet ympäristön vaatimukset. Toisaalta sellaisia lajeja, jotka ovat menettäneet suurimman osan geneettisestä vaihtelevuudestaan, usein johtuen sattumanvaraisista populaation ’pullonkauloista’ ( jotka ovat samankaltaisia kuin se mitä säännöllisesti tapahtuu puhdasrotuisille koirille), pidetään riskialtiina kuolemaan sukupuuttoon johtuen sopeutumiskapasiteetin puutteesta. (Vakavin esimerkki on gepardi, joka on melkein kokonaan homotsygootti. Sen oletetaan joutuneen pullonkaulailmiön johdosta tilanteeseen , jossa populaatio väheni kouralliseen yksilöitä.)

Ei ole mitään syytä miksei koirarotuja voitaisi pitää tasapainoisessa heterotsygootissa tilassa, joka on samanlainen kuin terveiden villieläinten tila. Tämä olisi mahdollista, jos tyyppiin keskittyvä ajattelu koiraharrastuksessa jotenkin voitaisiin korvata (tai jos sitä voitaisiin lieventää) populaatioajattelulla. Harrastajat yleensä myöntävät, ettei mikään koira täydellisesti täytä rotumääritelmää. Täten käsite täydellisen tyypillisestä yksilöstä, johon koko rodun tulisi sopia niin lähelle kuin mahdollista, on todella yhtä vieras koiraroduille kuin se on muille villieläinlajeille.

Fanaattinen pyrkimys rotutyyppiin muiden tärkeimpien tekijöiden (koiralle, sen omistajalle ja eläinlääkärille tärkeimpien) kustannuksella on johtanut selvästi epäterveeseen tilanteeseen useimmissa roduissa. Koska kasvattajien enemmistö näyttää suuntaavan ponnistelunsa tuottaakseen voitokkaan näyttely-yksilön ja koska monet kasvattajat näinollen astuttavat narttunsa uroksilla, jotka voittavat eniten näyttelyissä, on syntynyt tilanne, jossa jatkuva pyrkimys tuottaa näyttelyvoittajia johtaa jatkuvasti ’tyypin’ suurempaan ja suurempaan liioitteluun. On hyväksytty tosiasia, että vahva sukurutsainen jalostus on nopein reitti tämänkaltaiseen ’menestykseen’. Seuraavassa on erään menestyksekkään näyttelykasvattajan resepti:
”Lähestymistapani olisi löytää erinomainen, dominoiva jalostusuros. Sanotaan häntä ”Shadrackiksi”. Parantaakseni laatua ostaisin tai vuokraisin kolme narttua, joiden isoisä äidin puolelta olisi sama koira kuin Shadrackin isä. Kutsutaan isoisää Fashioniksi. Astuttaisin nämä nartut Shadrackilla. Oletetaan, että saan ensimmäisessä sukupolvessa kolme hyvää narttua. Seuraavassa sukupolvessa astutan nämä heidän velipuolellaan (joka on Shadrackin poika ja myöskin dominoiva uros). Kolmannessa sukupolvessa useat ’sekoita ja osu’ vaihtoehdot sisältävät paluun Fashioniin ja Shandrakiin. Voisin myös tehdä veli-sisar parituksen tai isä-tytär parituksen”

Täten pyrkimys yhä hienompaan ja hienompaan rotutyyppiin johtaa suoraan lisääntyneeseen
homotsygoottisuuteen, nostaa sisäsiitoskerrointa, alentaa vaikuttavaa kannankokoa ja heikentää geenipoolia useimmissa roduissa johtuen hillittömästä ja kontrolloimattomasta sukurutsaisesta jalostuksesta. 

Näyttelykehät ovat suurelta osin vastuussa rotujen tarkoituksen heikkenemisestä, työskentelykyvyn ja luonteiden huononemisesta, erikoisesti ajavissa- ja paimentavissa roduissa sekä rekikoirissa.
Nauhojen ja pokaalien tuoma nopea ja helppo tyydytys syrjäyttää aivan liian helposti sen kovan työn, joka on välttämätöntä työskentelykyvyn ylläpitämiseksi ja edistämiseksi. Suurempaa huomiota tulee kiinnittää työskentelyominaisuuksiin, luonteeseen ja koulutettavuuteen mikäli halutaan että tunnuslause ”terve sielu terveessä ruumiissa” toteutuisi. Kaikenlaiset koirarodut, toy-rodut mukaanlukien, voivat suorittaa hyödyllisiä tehtäviä ja kykenevät ottamaan vastaan koulutusta. Harrastuksen nämä puolet tulee asettaa ainakin täysin samanarvoiseen asemaan tyypin ja ulkomuotoseikkojen kanssa eikä niitä tule pitää vain vaihtoehtoina. Esimerkiksi sellaisten käyttökoirarotujen kuten metsästyskoirat tai rekikoirat kasvattaminen ja myyminen lemmikeiksi ja näyttelykoiriksi, ilman että ponnistellaan niiden työskentelyominaisuuksien ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi, on ilmeinen väärinkäytös ja johtaa vääjäämättömästi näiden rotujen henkiseen ja fyysiseen rappeutumiseen.

Luonnollisen valinnan hylkääminen

Kotieläinten kasvattaja olettaa usein, että hän on luopunut luonnonvalinnasta ja että vain 
keinovalinnalla on hänen jalostusohjelmassaan merkittävä sija. Mikään ei voisi olla kauempana totuudesta. Kasvattaja voi yrittää luopua luonnon valinnasta mutta luonnonvalinta kuitenkaan ei luovu hänen jalostusmateriaalistaan. Eräs geneetikko muotoili tämän näin:
”Ihmisen määräämät piirteet,kuten kukkien väri ja muodot, jotka kasvien jalostaja on valinnut, eivät kuitenkaan tavallisesti hämmennä syvällä olevaa lajien geneettistä vaihtelua. Useimmat sellaiset muutokset ovat palautuvia, kun siirrytään vähemmän rajoittuneeseen geenipooliin. Systeemien ’tasapaino’ näyttää palautuvan luonnollisen valinnan seurauksena, joka ehkä paradoksaalisestikin, tunkeutuu useimpiin keinotekoisella valinnalla luotuihin systeemeihin.”
(Hampton L Carlson, The Genetics of the Founder Effect,1983)

Ne, jotka yrittävät siirtää sivuun tasapainoitetun perimän, joka on syntynyt luonnonvalinnan tuloksena joutuvat taistelemaan saavuttaakseen ja ylläpitääkseen materiaalinsa terveyttä. Tässä on kysymys jostakin muusta kuin latteudesta ’terve rakenne’. Yksistään keinovalinta, jota käytetään voittokkaiden näyttelykoirien tuottamiseen, johtaa jalostamaan tavalla, joka räikeästi jättää huomiotta useimpien geenien locukset koirien perimässä. Koska geenit sijoittuvat ryhmiin kromosomeissa (ilmiö tunnetaan ’linkittymisenä’, ’linkage’) sisäsiitos ja haluttujen ominaisuuksien (kuten erinomainen ulkomuoto) suhteen suoritettu valinta vaikuttaa väistämättä moniin muihin geeneihin, jotka huomaamattomasti tulevat myöskin valituiksi ja asettuvat homozygoottiseen tilaan eikä ole edes huomattu mitä on tapahtunut.Tässä saattaa olla pääasiallinen syy nykyisiin perinnöllisiin sairauksiin. Täten luonnonvalinta, jonka keinovalinta, korkeatasoinen ruokinta ja eläinlääkärien toiminta on siirtänyt sivuun, osoittaa paremmuuteensa syvemmällä ja vakavammalla tasolla. Uusi perimä, jonka kasvattaja on aikaansaanut osoittautuu virheelliseksi johtuen perinnöllisistä sairauksista, jotka aikaansaavat sen, ettei terveitä ja kestäviä eläimiä enää pystytä tuottamaan vaikka ne saattavat tuomarien silmissä olla miten hyvänsä tyypillisiä ja viehättäviä.

Pisteet näyttelyissä eivät korvaa alentunutta elinvoimaa, jonka on aiheuttanut epähuomiossa tehty osittain kuolettavien (sublethal) alleellien vakiintuminen. Elinvoimaa ei voida rankaisematta korvata esteettisillä seikoilla. Elinvoiman suhteen eläimen ympäristö on lopullinen tuomari eikä sitä voida jättää huomiotta. Voit rokottaa koiran ja antaa sille antibiootteja sekä syöttää sille vitamiineja ja hivenaineita niin kuin haluat tai sulkea sen steriiliin laboratorioympäristöön halutessasi. Silti luonnonvalintaa ei voida välttää; se tulee vain näkyviin syvemmällä tasolla. Tavallaan koiran ympäristöön kuuluu myös sen oma ruumis; jos geenit, jotka määräävät sen fysiologian ovat virheelliset, on koira tuomittu huolimatta sen kauneudesta ja klassisesta rotutyypistä.

Totuus on se, ettei ”ylivoimaista sukua” ole mahdollista tuottaa ihmisen tekemin jalostusohjelmin ja keinovalinnan avulla; kasvattajan päätökset ovat luonnon veto-oikeuden kohteena kaiken aikaa.

Millä kasvattaja voi sitten korvata luonnonvalinnan? Jos hän korvaa sen voitontavoittelulla, hänen materiaalinsa rappeutuminen saattaa hänet lopulta pois alalta koska eläinlääkärien kustannukset ja kuolemantapaukset syövät hänen voittomarginaalinsa. Jos hän korvaa sen kauneuskilpailuilla niin lopulta hänen kauniit voittajansa synnyttävät heikkoja ja rappeutuneita jälkeläisiä. Jos hän korvaa sen tarkkailuohjelmalla, jotta perinnölliset taudit saadaan torjuttua, niin lopulta hänen materiaalinsa kuolee sisäsiitosrappeutumaan koska nartut eivät synnytä luonnollisesti ja pennut kuolevat. Jos hän korvaa sen eläinlääkäripalveluilla, lopulta hänen materiaalinsa alkaa kuolla ennen aikuisuutta parantumattomaan syöpään tai nuoret eläimet kuolevat viruksiin vaikka ne on useasti rokotettu. Jos hän korvaa sen työllä ja ankaruudella hänen materiaalinsa saattaa kestää hetken kauemmin mutta lopulta se osoittautuu olevan sairas perinnöllisistä vioista, jotka pujahtivat hänen vaativan ohjelmansa lomaan tai sitten eläinten suorituskyky alkaa mystisesti laskea sitä mukaa kun sisäsiitoskerroin nousee. 

Luonnonvalintaa ei todellisuudessa voida korvata keinotekoisin kriteerein. Kasvattajan täytyy löytää tapa, jolla hän työskentelee luonnonvalinnan kanssa, viitekehyksenä se, mitä nykyään on tiedossa luonnon biologisista toiminnoista. Meidän koiraharrastajien täytyy alkaa ottaa oppia villieläinbiologeilta, evoluutiobiologeilta ja populaatigeneetikoilta. Pyrkimyksessämme rotujen puhtauteen, ylivoimaiseen sukuun, klassiseen tyyppiin,olemme saaneet aikaan surullisen sekasotkun – onnettomia, neuroottisia luonteita, epilepsiaa, sokeutta, kuuroutta, immuunipuolustuksen heikkoutta, ihosairauksia, verenkierron sairauksia, aineenvaihdunnan häiriöitä, epämuodostumia ja usein myös kyvyttömyyttä lisääntyä ilman kasvattajan ja eläinlääkärin apua. Kuinka viisaita olemmekaan olleet !

Voimmeko me nyt, kun vuosituhat on hitaasti vaihtumassa, nähdä selvästi mitä me olemme tehneet ja kuten kypsät älykkäät ihmiset yrittää siivota sotku ja yrittää tehdä kaikki paremmin? Voimmeko oppia huonoista kokemuksista? Jos me todella yrittäisimme olla viisaita voisimme yrittää matkia luonnon omia menetelmiä, työskennellä luonnon kanssa vaikkakin omia päämääriämme kohden. Tämä olisi viisasta. Uskon, että tämä on nyt mahdollista, jos me astuisimme ulos omasta pienestä puhdasrotuisesta maailmastamme ja oppisimme jotakin sellaista, jonka ihmiset, jotka työskentelevät muilla eläintieteen alueilla jo ovat oppineet. 

Sata vuotta koiranjalostusta 1900-luvulla.

Kuinka pystymme sitten korjaamaan ne sadan vuoden aikana syntyneet virheet, jotka ovat aiheutuneet siitä mitä voimme kutsua 1900-luvun koiranjalostukseksi? Ensiksi on viisasta yrittää tehdä luettelo näistä virheistä ja väärinkäytöksistä, joista olemme tietoisia ja alueista, joiden tiedetään olevan tavalla tai toisella haitallisia.

• Koiranäyttelyt ovat tällä listalla korkealla. Niiden alku oli se, että ne olivat jalostusmateriaalin tarkastustapahtumia ja jatkossa muuttuivat puhdasrotuisten koirien julkiseksi show-tapahtumaksi. Nämä molemmat tarkoitukset ovat nykyään vääristyneet tai ne on tosiasiallisesti hylätty. Valionäyttelyt ovat nyt vain sitä, että myllystä tuotetaan valioita, best in show- ja ryhmävoittajia ja vähän muuta. Ne eivät juuri lainkaan hyödytä todellista koirarotujen hyvinvointia; niillä on vain vähän kestävää positiivista arvoa kasvattajille, ne ovat vain lyhytaikaista muotihullutusta.
• Rodun käyttötarkoituksella ja käyttöominaisuuksien edistämisellä on alhainen asema koiraharrastuk-sessa verrattuna siihen mitä yksi kirjoittaja kutsui showmaailman kimallukseksi. Ne, jotka kantavat huolta koiriensa käyttöominaisuuksista ovat omassa kastissaan eikä vuorovaikutusta muihin harrastuksen osiin ole olemassa.
• Tottelevaisuuskoulutus, jonka alku oli se, että koiranomistajaa rohkaistiin kouluttamaan lemmikistään miellyttävä, hyvinkäyttäytyvä seuralainen, on muuttunut suuresti rituaalinomaiseksi ja steriiliksi. Pisteiden tavoittelusta on tullut pakkomielle. Omistajan puolelta tapahtuva älykäs ja hyödyllinen kouluttaminen ja älykäs tottelevaisuus koiran puolelta ovat nykyään sivuseikkoja. Mikä nykyään on aivan liian usein tärkeää on se, että suoritetaan tietty rituaali täysin tarkasti. Tässä taas näemme koiralajin slummialueen. . 
• Tyypin arvostus ja liioittelu , kuten jo aiemmin on todettu, on johtanut lukuisiin sairauksiin.
• Kaikkien rekisteröityjen koirarotujen perimän terveyttä uhkaavat nykyiset rekisterit, jotka perustuvat jäykästi suljettuihin jalostuskirjoihin (studbook). Geneettinen köyhyys on todellinen ja olemassaoleva uhka. Monia rotuja rasittaa nyt sellainen sairauksien geneettinen taakka, että sen hallinta on muuttunut mahdottomaksi koska vastaavasti niiden geenipoolit ovat tulleet yhä pienemmiksi ja pienemmiksi johtuen epäviisaasta jalostuksesta ja jalostusvalinnasta.
• Sukusiitos, kerran mukava työkalu uusien rotujen tyypin vakiinnuttamisessa, on muuttunut tosiasiallisesti vakituiseksi käytännöksi niille, jotka hakevat menestystä koiranjalostuksessa. Nettovaikutus on ollut geenipoolien kutistuminen, laajalle levinnyt homotsygoottisuus ja epähuomiossa tapahtunut tuntemattomien tekijöiden vakiintuminen, sellaisten satojen tai tuhansien alleelien vakiintuminen, joista monet ovat osoittautuneet haitallisiksi tai kuolettaviksi niitä kantaville eläimille. 
• CKC (Kanadan Kennelliitto), joka on syntynyt viktoriaanisen ajan huipulla, näyttään pitävän kiinni vaivalloisista menettelytavoista tehden vaikeaksi vastata ulkoisiin haasteisiin ja sisäisiin tarpeisiin. (…) Liiton ilmapiiri on elitistinen ja ääri konservatiivinen, aivan kuin ne, joilla on valtaa ajattelisivat, että ainoastaan he, ”vanhat parrat”, tietävät mikä on hyväksi puhdasrotuisille koirille ja koiraharrastukselle.
• Rotuyhdistyksillä ei tunnu olevan todellista valtaa edustaa tehokkaasti rodun kasvattajia ja itse rotua. Koska yhdistyksillä ei ole riittävästi valtaa ne eivät usein ole kaikkien rodun kasvattajien edustajia. Säännöllisesti niitä johtavat klikit, jotka tuhlaavat paljon aikaa ja vaivaa taisteluun ja henkilöriitoihin eikä niitä johdeta asiantuntevasti eikä oteta kyllin vakavasti.
• Myöskin kasvattajia estetään joskus tekemästä omia vastuullisia päätöksiä omien koiriensa ja verilinjojensa hyväksi.

Populaatiogenetiikan oppitunteja
-tässä luvussa käsitellään seuraavia alaotsikkoja
Nämä löytyvät englanninkielisestä kopiosta

• Geenifrekvenssit eli geenitaajuudet
• Perustamistapahtumat
• Hardy-Weinberg periaate
• Genetic drift eli geneettinen satunnaisajautuminen
• Generaatio aika
• Vaikuttava kannankoko
• Linkitys epätasapaino
• Ylidominanssi
• Heteroosi
• Sisäsiitos rappeuma
• Geneettinen taakka
• Tasapainotettu heterotsygoottinen populaatio rakenne
• Yhteensopivien astutus 

Esimerkki yhdestä rodusta (siperianhusky)
Tässä luvussa käsitellään siperianhuskyn tilannetta Kanadassa. Löytyy englanninkielisestä kopiosta.

Haluaisin nyt esittää tulevaisuudenvision – mutta en kaukaisen tulevaisuuden. Haluan kuvata millaisia koirarodut voisivat olla 2000-luvulla. Sen sijaan, että kaikki rodut olisivat sellaisten mielivaltaisten rakenteiden kohteena, jotka eivät niille sovi, jokainen rotu saisi sellaiset erityiset mittapuut , jotka rodun kasvattajat ajattelevat olevan välttämättömiä. Sen sijaan, että koiraharrastus olisi jakautunut erillisiin osasiin näyttelyihin, tottelevaisuuskoulutukseen, käyttökoiraspesialisteihin, koirarodut voisivat hyötyä kokonaisvaltaisuudesta, yhdistämällä koiran eri puolet: aktiivisuuden ja
monipuolisten, luonteeltaan vakaiden eläinten tuottamisen. Painotan, että se mitä aion esittää on täysin käytännöllistä ja ”maan pinnalla”. Ei tarvita mitään sellaista teknologiaa, jota meillä ei jo olisi. Ei tarvita mitään sellaista tietoa, jota ei jo olisi yleisesti saatavilla. Kaikki mitä tarvitaan on aktiivinen asenne ja tahto tehdä välttämättömät muutokset vanhentuneisiin rakenteisiin. Tämä visio voisi muuttua todeksi kymmenen vuoden aikana.

Tämän esityksen alussa totesin, että kolme erillistä osa-aluetta, joiden avulla rodut erotetaan toisistaan – esi-isät, käyttötarkoitus, tyyppi – täytyy olla täydellisesti suhteessa toisiinsa, tai rodun identiteetti katoaa tai häiriintyy. Seuraavaksi kuvailen kuinka tällainen suhde saatettaisiin saada aikaan.

Ensinnäkin meidän täytyy ehdottomasti avata (CKC-) jalostusrekisteri, jokaisessa rodussa, uuden perimämateriaalin saamiseksi. Yksi suuri ’uhraus’, joka meidän täytyy tehdä – jos se nyt todella on uhraus – on hylätä rasistiset asenteet ja käsite jäykästä rotupuhtaudesta. Meidän täytyy huomata 
että ennen kaikkea, koira on koira, laji canis familiaris, ja tämä on sen todellinen olemus. Ensin se on koira ja vasta sitten siperianhusky tai dobermanni; rotu identiteetti on alisteinen laji-identiteetille. Meidän on lopetettava rotujen käsittely siten kuin ne olisivat lajeja, hylättävä jäykkä ja tyyppiin keskittyvä ajattelu, joka on tähän asti ollut luonteenomaista koiraharrastukselle. Meidän on huomattava, että koirat ovat ainutlaatuisia yksilöitä ja että sillä, että yritetään luoda koiraryhmiä, jotka ovat rotumääritelmiä vastaavien tyyppiyksilöiden kopioita, ei ole mitään myönteistä arvoa. Tämän ei pitäisi olla liian vaikeaa, koska kasvattajat ja tuomarit eivät koskaan ole pystyneet olemaan samaa mieltä rotumääritelmien tulkinnoista. Miksi meidän siis pitäisi teeskennellä, että se kuvailee yhden ainoa ihannetyypin? Rotumääritelmä, sellaisena kuin se nyt on olemassa synnyttää jokaisen yksittäisen kasvattajan ja tuomarin mielessä erilaisen mielikuvan.

Koirarotuja voidaan ja ne pitää eriyttää, kasvattaa ja ylläpitää dynaamisen tasapainon, heterotsygoottisen populaation avulla ilman, että rajoitutaan suljettuun, historialliseen perusjoukkoon.
Suljettu jalostusrekisteri ja käsite rotupuhtaudesta ovat perinnöllisyystieteen kannalta katsottuna aivan tarpeettomia. Sen sijaan, kuten olemme nähneet, jos lähtökohdaksi astetaan perinnöllisesti terveen rajoitetun populaation ylläpitäminen, ne toimivat aivan päinvastaisesti. Mikä logiikka on siinä, että jokainen rotu kuuluu rekisterisysteemiin, joka takaa jatkuvan ja asteittaisen geneettisen rappeutumisen. yksilöiden elinvoiman ja kestävyyden menetyksen ja sälyttää jokaiselle kasvattajalle vastenmielisen ja onnettoman vastuun siitä, että hän tuottaa yhä enemmän ja enemmän sairaita koiria? Ajatus siitä, että perinnöllisiä sairauksia voitaisiin kontrolloida, tai vielä vähemmän poistaa,
ei ole syntynyt yleisestä kokemuksesta. Ne, jotka edistävät tätä ajatusta ylläpitävät julmaa harhakuvaa. Voi olla, että kasvattaja saattaa joskus parantaa mahdollisuuksiaan olla tuottamatta sairaita koiria tietyssä astutuksessa tutkimalla vanhemmat, mutta kokemus on osoittanut että laajemmassa mittakaavassa tutkimukset eivät ratkaise perinnöllisiä ongelmiamme. Huolimatta siitä, että on sukupolvia ja sukupolvia ’puhdistettua’ jalostusmateriaalia, verilinjat tuottavat silti enemmän ja enemmän sairaita eläimiä. Tämä johtuu siitä, että ongelmamme johtuvat jalostusrekisteri/ sukusiitos systeemistämme. Jos haluamme säilyttää perimän terveyden, on meidän otettava käyttöön toisenlainen systeemi.
Nyt kysytään ”Kuinka jalostusrekisterin avaaminen ja risteyttäminen voisi poistaa perinnölliset sairaudet?” Vastaus on, ettei se poista perinnöllisiä sairauksia. Tämän ei tarvitse ollakaan tavoite. Jos me jotenkin pystyisimme poistamaan kaikki haitalliset geenit, joiden nyt tiedetään tuottavan haitallisia sairauksia, sekä kaikki ne, joita ei ole vielä löydetty, tulisimme melko varmasti huomaamaan, että jäljelle jäävä perimä ei olisi elinkelpoinen, että terve lisääntyminen ja kasvu ei olisi enää luotettavasti mahdollista. Luonnossa ei perinnöllisiä sairauksia ’eliminoida’. Sen sijaan satunnaiset pariutumiset ja käytösmallit, jotka eivät tue sisäsiitosta huolehtivat ongelmasta, siten, että suuri heterosygoottisuus aste varmistuu ja samanaikaisesti vahingolliset homotsygootit tulevat harvinaisiksi. Jos puhdas rotuisissa koirissa otetaan askel tähän samanlaiseen malliin voimme vähentää haitallisten geenien ilmituloa suuresti mikä on kaikki mitä vaaditaan. Tavoite on terve kanta ei ’rotupuhtaus’. Puhdistetut verilinjat olisivat heikkoja muista syistä, kuten aiemmin on selitetty. Kun koirien perimän tutkimus edistyy ja RFLP ’markereita ’ (RFLP -restriction fragment length polymorphism -Dna- analyysi tekniikka) yleisimmille perinnöllisille sairauksille löydetään, meillä on todennäköisesti sitten mahdollisuus käyttää dna-tutkimusta, jotta voidaan suositella astutuksia, joilla vältetään tuottamasta sairaita homozogyyttejä jälkeläisiä. Tämä tietysti olettaen, että meillä tällöin on riittävästi ulkosiitoksella saatua perinnöllistä vaihtelua, jotta saamme perinnöllisesti erilaisia linjoja, joista voimme valita! Asiat ovat nyt niin, että useimmat rodut ovat niin homotsygootteja, että voisi osoittautua erittäin vaikeaksi löytää jalostusparteneri, jonka kanssa vältettäisiin yksi perinnöllinen sairaus ilman että voimistetaan jotakin toista sairautta. 

UUDET RAKENTEET KOIRAHARRASTUKSELLE 

Hyvä, mitä sitten, jos poistamme suljetun jalostusrekisterin, miten sitten päätämme mitä materiaalia otetaan rekisteriin? On tietekin aloitettava olemassa olevasta rekisteröidystä kannasta. Sen jälkeen yksi tapa edetä olisi vahvistaa ja antaa valtaa rotuyhdistyksille. Heille pitäisi antaa vastuu ja itsenäisyys: vastuu heidän rotunsa hyvinvoinnista ja itsenäisyys tehdä arvioita ja välttämättömiä päätöksiä, jotta vastuu voidaan kantaa. Täytyisi myös varmistaa, että rotuyhdistykset edustavat todella kaikkia kasvattajia tekemällä rotuyhdistyksen jäsenyydestä ehto sille, että pystyy rekisteröimään kasvattinsa tai tuontikoiransa. Rotuyhdistysten ensimmäinen tehtävä olisi määritellä mistä lähteistä olisi paras ottaa perinnöllistä vaikutusta rotuun. Vain kasvattajilla voi olla tällaisen päätöksen tekoon tarvittavaa kollektiivista kokemusta.Tällaisen päätöksen tulisi olla vain kasvattajien tekemä mutta risteytys lähteiden nimeäminen tulisi olla pakollista eikä vaihtoehtoista. Esimerkiksi Kanadan siperianhusky yhdistyksen pitäisi päättää mistä ulkosiitoseläímiä voitaisiin parhaiten saada, jotta voitaisiin palauttaa rodun heterotsygoottisuus; he saattaisivat päättää esimerkiksi, että koirat, jotka on tuotu Venäjältä ja ehkä jopa jotkut erinomaiset nykyisestä ’alaskan husky’ kannasta valitut eläimet (jotka palautuvat suurelta osalta Alaskaan jääneisiin Siperiasta 1910-luvulla tuotuihin yksilöihin) ovat kaksi loogista lähdettä. Joidenkin rotujen tulisi etsiä ulkosiitosta samanlaisesta sukulaisrodusta kuten spanielit (English Springer /Welsh Springer) ja noutajat (Labrarod /Flat Coated).
Rotuyhdistysten tulisi aloittaa tarkastus- ja testipennutusmenettelyt risteytyseläinten hyväksynnälle. Sitten kun risteytyskohteet on nimetty, jalostuseläinten valinta tulisi jättää useimmissa tapauksissa yksittäisille kasvattajille, jotka sitten saattaisivat anoa esitarkistamaan risteytyseläimensä – tämä tarkastus ei saisi olla liian ankara. Yleinen terveys, hyväksyttävä luonne, todettu työskentelykyky, keskiverto koko ja fysiikka ja hyväksyttävä yleistyyppi tulisivat olla riittävät kriteerit eikä mitään edellämainittua saisi tulkita liian jäykästi. Ulkosiitos rekisteröitäisiin sitten väliaikaisesti kennelliitossa ja se olisi rotuyhdistyksen tutkittavana kahden jälkeläissukupolven ajan. Rekisteri pitäisi olla pysyvästi auki uusille risteytyseläimille. Voisi olla suositeltavaa asettaa vuosittaiset rajat ulkosiitoksille suhteutettuna rodun koko populaatiomäärään siinä tarkoituksessa, ettei pieni rotu häviä runsaan risteytyksen takia. Tämän prosessin aikana jotkut säännöt olisivat ilmeisesti välttämättömiä mutta parhaat säännöt voisivat todennäköisesti olla rotujärjestön valvonta ja ohjaus sekä kennelliiton taustatuki. 
Dna analyyseistä voitaisiin saada hyötyä tutkimalla pää-asiallisten jalostuslinjojen heterotsygoottisuutta ja suhteellista sukulaisuutta. Tämä teknologia on jo olemassa ja käytössä; se on nopeasti tulossa yhä edullisemmaksi. Sisäsiitokselle olisi asetettava rajat, mieluummin rotuyhdistysten toimesta, mutta kennelliiton pitäisi päättää sallitut maksimirajat. Vain estämällä liiallinen sisäsiitos on puhdasrotuisissa koirissa mahdollista siirtyä tasapainoitettuun heterotsygoottiin tilaan, muuten vanhat tavat jatkuvat tyyppiin keskittyvän ajattelun takia. Ulkoisesti samanlaisten yksilöiden astuttaminen keskenään (assortative mating) voi ja sen pitäisi tulla tyypin säilyttämisen välineeksi: astuttamalla keskenään yksilöitä, jotka ovat ulkoisesti samanlaisia mutta eivät sukua tai eivät ainakaan läheistä sukua. Kennelliiton tulisi valvoa rekisteröintejä ja suorittaa satunnaisia dna-testejä varmistaakseen, ettei sisäsiitosta käytetä. Muuten monet jatkavat kasvattamista mistä tahansa heidän pihallaan olevista koirista mieluummin kuin etsivät rotuyhdistyksen neuvoa löytääkseen sopivan eläimen ei-sukulaislinjasta.

Terve tasapaino, rodun identiteetti

Rotuyhdistysten velvollisuuksien ei tule loppua risteytyslähteiden nimeämiseen ja risteytyseläin kandidaattien tutkimiseen. Jotta jokaisessa populaatiossa saavutettaisiin rodun täysi olemus niin rotuyhdistysten tulisi ottaa vastuu tämän rotu olemuksen moninaisten piirteiden tasapainottamisesta. Realistiset, mielekkäät ja toimivat järjestelmät olisi otettava käyttöön sellaisten asioiden tarkastelemiseksi kuin luonne, työskentelykyky ja harjoitettavuus sekä tyypin ja olemuksen arvioimiseksi. Valionarvonäyttelyt muuttuisivat siten yhdistysten tapahtumiksi johtuen arviointimenetelmistä ja useista tilaisuuksista, jotka tarvitaan luonteen, tarmon ja kestävyyden sekä työskentelykyvyn ja koulutettavuuden arvioimiseksi rotukohtaisesti ja rotuyhdistyksen valvonnassa. Tämä ei tarkoita sitä, etteivät yhdistykset voisi liittyä yhteen ja järjestää tapahtumia useille roduille samanaikaisesti paitsi kaikkien rotujen näyttelyä, jossa on allrounder tuomarit ja sääntöinä kennelliiton säännöt. Valionarvopisteet olisivat ilmeisesti historiaa. 

Uusi systeemi vaatisi rotumääritelmien uudelleenarvioinnin. Käsite hylkäävä virhe tulisi todennäköisesti poistaa ja korvata se yksityiskohtaisella luokitussysteemillä, johon kaikki jalostuseläimet kuuluisivat. Jos on kyseessä mitattavat piirteet kuten korkeus ja paino, yksinkertainen Bellin käyrän mukainen tilastollinen kuvaus toivotusta keskiarvosta ja vaihteluvälistä pitäisi olla riittävä ilman että hylätään yksittäisiä ääritapauksia. Työskentelyominaisuudet pitäisi määritellä tarkasti rotumääritelmässä ja perusstandardi suorituskyvylle tulisi antaa silloin, kun se on mahdollista. Selvemmät ja vielä yksityiskohtaisemmat kuvaukset toivotusta luonteesta ja koulutettavuuteen liittyvistä ominaisuuksista pitäisi olla mukana uudessa määritelmässä. 
Määräykset eri pikkuseikoista tulisi pitää minimaalisina; olisi riittävää ainoastaan kuvailla yleiset rodun piirteet, ilman liioittelua rakenne- tai kosmeettisissa rajoituksissa paitsi milloin on kysymys rodulle tarpeellisista seikoista. Tyypin ankaraa tarkastelua tulisi huomattavasti väljentää sallien se , että useimmista roduista tulisi keskiverto heterotyyppisiä. Jos ominaisuudet työskentelykyvyssä, metsästysvaistoissa ja tämänkaltaisissa vieteissä saavat suuremman painoarvon niin vastaavasti on vähemmän tarvetta äärimmäisiin tyyppivaatimuksiin rotujen erottamiseksi toisistaan. Määritelmien tulisi olla kokonaisvaltaisia kuvauksia yksilöitävistä roduista, lyhyitä toteamuksia rodun ominaisuuksista mieluummin kuin typologisia kuvauksia. On välttämätöntä alistaa tyyppiin keskittyvä ajattelu ajattelulle, jossa lähdetään työskentelykyvystä, elinvoimasta ja terveydestä. Ensin koiran tulee olla terve, tasapainoinen, terve mieli terveessä ruumiissa, kykenevä täyttämään rodun tarkoitus; tämän jälkeen voi tulla kauneus- ja tyyppipisteet mutta ei koskaan enää sillä liioitellulla tavalla, joka nyt on tapana näyttelykehissä.

Voiko tämä todella toimia?

Joku voi nyt sanoa ajateltuaan tällaista jalostussysteemiä, missä risteyksiä itseasiassa rohkaistaan ”On varmaa, että tämä systeemi tuottaa joitakin sellaisia koiria, joita ei voi edes tunnistaa rotunsa edustajiksi! Mitä sitten tapahtuu?” Tyyppiin pitäytyvä ajattelu ei kuole helposti. Olin aikoinaan huolissani, että siperianhusky kasvatusohjelmani tuottaisi eräänä päivänä koiran, jonka korvat eivät olisi täysin pystyssä. Sitä ei koskaan tapahtunut. Sen sijaan tapahtui jotakin paljon pahempaa, kun huomasin, että tuotin joitakin koiria, joilla oli suuri riski olla kykenemättömiä elämään normaalia, tervettä koiranelämää johtuen aineenvaihdunnan häiriöistä, immuunijärjestelmän heikkoudesta ja riskistä tulla sokeaksi. Ja ajatella, että olin ollut huolissani yhdestä riippuvasta korvanpäästä, seikasta, joka ei tee koirasta vammaista eikä häiritse sitä lainkaan! Niille, jotka ovat huolissaan siitä, että tasapainoitettu heterotsygoottinen rotu tuottaa ’epätyypillisiä’ eläimiä, haluan sanoa seuraavaa. On paljon parempi, että jalostuksemme tuottaa silloin tällöin rotutyypistä poikkeavan eläimen kuin se, että jatkuvasti tuotamme eläimiä, jotka elävät kärsien ja aiheuttavat tuskaa, suuria eläinlääkärilaskuja sekä turhautumista ja epäonnen tunteita omistajilleen. Tämä on se mitä me nyt teemme. Kultaisista noutajista 60% kärsii lonkkadysplasiasta, osteoarthritksesta tai osteochondritiksesta elinaikanaan. Tämäkö pitäisi asettaa etusijalle, kun verrataan siihen, että satutaan tuottamaan vankka ”otus”, jolla ei ole rotutyyppiä mutta joka silti on erinomaisen onnellinen ja terve seuralainen ? Olen varma, että kaikilta meiltä vaatii aikaa oppia jalostamaan tällä uudella tavalla; oletan myös että tässä prosessissa tulemme tuottamaan myös silloin tällöin kummallisuuksia. Kuitenkin olen täysin varma, että ne hyvät tulokset, joita nopeasti saavuttaisimme korvaavat moninkertaisesti virheiden aiheuttaman hämmennyksen. Lopulta meillä kaikilla olisi taas puhdas omatunto, tietäen että teemme parhaamme, käyttäen uusinta perinnöllisyystieteen tietämystä tuottaaksemme tervepäisiä, vankkoja, terveitä koira-seuralaisia. Älkäämme unohtako, että kun Dna tutkimukset edistyvät saamme myös lisää välineitä sen ennustamiseen mitä jalostustyömme tulee tuottamaan.

Jälkikirjoitus

Monet kasvattajat torjuvat heti ajatuksen heterotsygoottisuuden lisäämisestä, koska he ovat vuosikausia harrastaneet homotsygoottisuuden lisäämistä ’linjasiitoksella’ ja suoralla sukusiitoksella. Toiset ovat kauhuissaan koiranäyttelyiden merkityksen purkamisesta. Melkein kaikki, minä itse mukaanluettuna, olen hermostunut ja epäilevä rotujärjestöjen itsenäisyyden ja autonomian lisäämisen johdosta, johtuen näiden yhdistysten nykyisistä toimintatavoista. Geneettinen tila on kauhea ja monien rotujen nykyinen tulevaisuus on hauta. Jotakin täytyy tehdä. Juuri nyt monien toivo on löytää dna-tekijät suurimmille perinnöllisille sairauksille. Kuitenkin ne, jotka edustavat tätä näkökantaa näyttävät olevan hyvin ahdaskatseisia ja kohtelevat jokaista sairautta erillisenä. Lähestymistapa ei paljon poikkea perinteisestä lonkka- ja silmätarkastustutkimuksesta paitsi, että se on tehokkaampi. Kuitenkin ei ole vastausta siihen, mitä tehdä näille koirapopulaatioissa laajalle levinneille sairauksille ja miten pystytään poistamaan yksi laajalle levinnyt sairaus toisensa jälkeen näistä pieniin peruskantoihin pohjautuvista populaatioista. Populaatio geneettinen näkökohta on kokonaan jätetty huomiotta. Kuten olemme jo suruksemme saaneet huomata ne näkökohdat jalostuksessa ja genetiikassa, jotka olemme mukavuussyistä jättäneet huomaamatta aiheuttavat meille myöhemmin runsaasti tuskaa.

Meidän täytyy nyt alkaa kehittää järjestelmää joka luonnollisesti , melkein automaattisesti, tuottaa terveitä eläimiä – niin että voimme jatkaa tai palata taas valitsemaan luonteiden, työskentelykyvyn, rakenteen ja rotutyypin perusteella. Ennen kaikkea meidän on pakko aloittaa keskustelu ja työ uusien rakenteiden saamiseksi, joita tarvitaan koiriemme perinnöllisen terveyden saavuttamiseksi. Seuraava vuosisata, niin lähellä kuin se onkin, voi olla liian myöhään.

Copyright ©1996, 2005 Hans Lehtinen & Kirsti Lummelampi

---

Seuraava, katoavaa rodunomaista liikuntaa käsittelevä artikkeli julkaistiin ensimmäisen kerran englanniksi otsikolla “Where Is Typical Movement Going?” englantilaisessa Dog World-lehdessä vuonna 1996 ja australialaisessa National Dog-lehdessä myöhemmin samana vuonna. Sen jälkeen artikkeli on ilmestynyt lukuisissa rotujärjestölehdissä Pohjois-Amerikassa, Australiassa ja Uudessa Seelannissa, viimeksi Australian afgaaninvinttikoiraklubin ja Uuden Seelannin pointteriklubin lehdissä. Sitä on siteerattu useissa kynologiaa käsittelevissä kirjoissa, ja se on käännetty myös hollanniksi, hepreaksi ja espanjaksi. Artikkeli julkaistaan nyt kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa suomeksi. Alkuperäinen englanninkielinen artikkeli on luettavissa mm. SKKY:n englanninkielisillä internetsivuilla.

Koiranäyttelyjä ja erityisesti niiden ryhmäkilpailuja seuratessa huomaa liian usein, miten koirien ominaispiirteet ja erityisesti niiden liikunta näyttävät samankaltaistuvan. Siksi pitääkin kysyä: olemmeko menossa kohti yleismaailmallista keskivertonäyttelykoiraa, joka on näyttävä ja riittävän terverakenteinen, mutta joka ei edusta täysin oman rotunsa rotutyyppiä? Toisin sanoen, haemmeko me kasvattajina ja tuomareina kaikista näyttelykoirista samanlaisia ominaisuuksia rodusta riippumatta?

Liikkeet ovat koiran rakenteen mittari. Jos me hyväksymme tänään hädin tuskin havaittavat muutokset koiran liikunnassa, me hyväksymme vähitellen rotutyypin muuttumisen. Samalla me olemme luomassa tilannetta, jossa afgaaninvinttikoira liikkuu kuin villakoira ja villakoira liikkuu kuin afgaani. Jos näin on, sitten vakava keskustelu tänä päivänä näyttelykehissä nähtävistä liikkeistä on enemmän kuin paikallaan.

Monien rotujen alkuperäinen tehtävä on hämärtynyt siirryttäessä agraariyhteiskunnasta kaupunkiyhteiskuntaan. Samaan aikaan paineet rotumääritelmien muuttamiseen ovat lisääntyneet, kun kasvattajat pyrkivät kasvattamaan entistä “terverakenteisempia” koiria – aivan kuin rotumääritelmät olisivat terverakenteisuuden esteenä. Lisäksi vielä ns. vihreiden arvojen korostuminen puhdasrotuisten rotukoirien vähättelemisineen on omalta osaltaan vaikuttamassa oikean rotutyypin arvostuksen vähenemisessä.

Tämän päivän villakoiria katsoessa tuskin kukaan pysähtyy miettimään, mikä rodun karvapeitteen tarkoitus oli sen täyttäessä tehtäväänsä noutavana koirana jääkylmässä vedessä: kun karvan kärjet jäätyivät, alla oleva karvapeite muodosti eristävän kerroksen, joka piti koiran lämpimänä. Harva pysähtyy myöskään miettimään, mistä villakoiran perinteinen leijonaleikkaus on saanut alkunsa: villakoiran takaosan turkki leikattiin lyhyeksi koiran toimintakyvyn parantamiseksi aivan samalla tavalla kuin koiran päätukkaan ja häntään sidottiin punainen nauha, jotta metsästäjä erottaisi koiran maastossa. Villakoiran liikunta oli myös osa sen käyttötarkoitusta noutavana koirana: sen oletettiin liikkuvan kevyin, vaivattomin askelin, mikä on – tai minkä pitäisi olla – olennainen osa villakoiran rotutyyppiä vielä tänäkin päivänä.

Kukaan ei oleta griffonin tai yorkshirenterrierin pyydystävän rottia tämän päivän kaupunkilaistuneessa yhteiskunnassa, mutta tämän ei toki tulisi olla perusteena niiden alkuperäisen rotutyypin muuttamiseen. Myöskään shar pein ei oleteta toimivan taistelukoirana, mutta ei ole myöskään mitään syytä, miksei sillä voisi olla sen verran löysää nahkaa sää’än kohdalla, että se pystyisi tarvittaessa kääntymään, mikäli vastustaja saa siitä hampaillaan otteen.

Joissakin roduissa käyttötarkoitus sanelee koiran liikunnan. Toisissa tietyn tyyppisten liikkeiden vaatimukselle ei näytä olevan loogista selitystä, paitsi että useimmiten kysymyksessä on rodun kulttuuriperintöön kuuluva ominaisuus, jota tulisi vaalia. Jos kettuterrierin perintöön tai rotumääritelmän vaatimukseen (kuten sileäkarvaisen kettuterrierin osalta amerikkalaisessa rotumääritelmässä) kuuluu, että koiran etuliikkeiden on muistutettava kellon heilurin liikettä, ei ole mitään syytä, miksi tätä ominaisuutta ei voitaisi vaalia siitäkin huolimatta, että tällainen liike saattaa olla tänä päivänä harvinaista.

Seura- ja kääpiökoiraryhmään kuuluvien “koristekoirarotujen” osalta rodunomaiset liikkeet eivät ole yhtään vähempiarvoisia. Ajatellaanpa vaikka japanese chiniä, jonka tulisi olla keikarimainen, elegantisti liikkuva ja liikkeessä eturaajojaan nostava koira … tai kääpiöpinseriä, jolta USA:ssa ja Iso-Britanniassa vaaditaan korkeaa hackney-etuaskelta.

Italianvinttikoiralta vaadittiin samanlaisia etuliikkeitä, kunnes FCI omaksui yhtäkkiä rodun kotimaan vaatimuksesta rotumääritelmän, jossa edellytetään “normaalia” liikuntaa. Kukaan ei kuitenkaan vaivautunut selittämään, miten tämä onnistuu muuttamatta koiran etuosan rakennetta, ja miksi rotumääritelmiä yleensäkään muutetaan rodun kotimaan muotivirtausten mukaan.

Vaikka joidenkin rodun alkuperämaiden rotumääritelmät jättävät paljon toivomisen varaa varsinkin, jos kyseisessä maassa koiranjalostusperinne ei ole kovin pitkä, joissakin tapauksissa FCI:n, Yhdysvaltain ja Englannin rotumääritelmien vertailemisesta on hyötyä. Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa maltankoiran rotumääritelmä. Englannin rotumääritelmä edellyttää ainoastaan vapaita liikkeitä, kun taas alkuperäinen Italian laatima rotumääritelmä kuvaa, mitä tyypillisen maltankoiran liikkeiltä on opittu odottamaan: kevyet, ravissa lyhyet ja hyvin nopeat askeleet antaen vaikutelman, että koira liukuu eteenpäin raajojen hädin tuskin koskettaessa maata. Villakoiran rotumääritelmien vertailu taas osoittaa ranskalaisten varoittavan, ettei koira saa liikkua liian maata peittävällä, pitkällä askeleella, kun taas amerikkalainen rotumääritelmä edellyttää joustavia liikkeitä – kuten myös afgaaninrotumääritelmä tekee, vaikka näiden kahden rodun liikkeet ovat hyvinkin erilaiset villakoiran tanssiessa ympäri kehään aitoon puudelimaiseen tyyliin ja afgaanin liikkuessa niin kuin sillä olisi vieterit jaloissaan.

Eri mantereilla vallitsevat tyyppierot vaikuttavat myös meidän käsityksiimme rodunomaisesta liikunnasta. Joissakin päin maailmaa tapaa shih tzuja, jotka olisivat paljon enemmän kotonaan lhasa apso-kehässä ja päinvastoin. Molempien rotujen liikunnasta on hyvinkin kiihkeitä ja ristikkäisiä käsityksiä (saako lhasa apson takaraajojen päkiät näkyä sen liikkuessa vai eivät, ja pitääkö päkiän näkyä shih tzulla?), ja lhasa apson “jaunty movement”- liikkeiden analysoimiseen tuntuu tarvittavan pitkälle menevää erityisasiantuntemusta, vaikka itse asiassa kysymyksessä on hyvin liioittelematon, normaalirakenteinen koira, jonka tulisi liikkua kevyin askelin vaivattomasti kuin ravihevonen. Tämä ei taas onnistu matalaraajaisemmalta, raskaampirunkoiselta shih tzulta, jonka rakenne (mikäli se on oikea) jo sanelee, ettei se voi liikkua samanlaisella tyylillä kuin korkeampiraajainen ja rungoltaan eri mallinen lhasa apso.

---

Ihannekoira
Laatukoiran määrittelemiseen tunnutaan käyttävän liian usein samanlaisia mittareita rodusta riippumatta, ja liian usein näyttävä esiintyminen ja taidokas esittäminen kätkevät koiran todellisen arvon rotunsa tyypillisenä edustajana.

Muuan asiantuntija totesi kerran, että me luulemme koiran liikkuvan hyvin liian usein, jos sillä on saksanpaimenkoiran maatavoittavat liikkeet sivusta ja beaglen etu- ja takaliikkeet, setterin ylälinja, cockerspanielin iloinen ja touhukas luonne ja villakoiran asenne.

Silloin ei kysytä, onko koira rotunsa tyypillinen edustaja, joka kuvastaa kaikilta ominaisuuksiltaan rodun kirjoitettua ja kirjoittamatonta rotumääritelmää. Silloin ei mietitä, onko kysymyksessä olemukseltaan keskiverto, hyvin esiintyvä, reipas ja ryhdikäs näyttelykoira, joka ei oikeastaan edusta minkään rodun rotutyyppiä, kunhan se täyttää yleisesti hyväksytyt terverakenteisuuden vaatimukset… Tällainen koira pitää eittämättä Euroopan Neuvoston tyytyväisenä, eikä se anna aihetta isoihin otsikoihin “epäterveistä” ja “liioitelluista” rotukoirista. Sen pitäisi kuitenkin saada hälytyskellot soimaan kaikilla, joiden pyrkimyksenä on säilyttää oikea rotutyyppi ja jotka eivät ole valmiita nielemään pureskelematta Euroopan Neuvoston terveen koiranjalostuksen periaatteita (eikä meidän edes tarvitse ryhtyä hätiköityihin toimiin rotumääritelmien muuttamiseksi niin, että griffoneista halutaankin yhtäkkiä jalostaa punaturkkisia karkeakarvaisia borderterriereitä. Kysymyshän on pikemminkin siitä, ettei rotumääritelmissä ole koiran terveyden kannalta kovin paljon vikaa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta, vaan vika on rotumääritelmän tulkinnoissa, jos kasvattajat ja tuomarit erehtyvät palkitsemaan liioittelua.)

Ehkäpä kannattaisi pysähtyä lukemaan kiinanpalatsikoiran rotumääritelmä, jossa todetaan: “Etuliikkeet ovat hitaat ja arvokkaan rullaavat. Rodunomaista rullausta ei saa sekoittaa lapojen löysyydestä johtuvaan huojuntaan. Takaraajojen liikkeet ovat kapeat. On ensiarvoisen tärkeää, että raajat ja liikkeet ovat terveet.”

Terverakenteiset, käyrät eturaajat omaava basset hound liikkuu terveesti – tuolle rodulle. Jos sen eturaajat suoristaa, tuloksena on huonorakenteinen koira, jonka runko roikkuu eturaajojen välissä sen sijaan, että käyrät eturaajat tukisivat runkoa. Hyvärakenteisen mutta rodunomaisen chow chow’n takaosa on niin vankka, etteivät koiran kintereet taivu yli, mutta koira pystyy silti liikkumaan rodulle ominaisin jäykin takaliikkein aivan samalla tavalla kuin terve, rodunomainen rakenne sallii pulin liikkuvan eloisin, vauhdikkain, lyhyin ja nopein askelin.

Itse asiassa monella rodulla rodunomainen liikunta ei edes vastaa yleistä normaalin terverakenteisen koiran käsitystä, jossa etu- ja takaosa ovat hyvin kulmautuneet ja koira liikkuu pitkällä, maata voittavalla askeleella. Eikä siihen ole mitään syytäkään, ellemme pyri jalostamaan keskivertonäyttelykoiria.
Mitä nopeammin sen parempi

Meillä ei tunnu aina riittävän, että kaikki koirat liikkuvat tai niiden odotetaan liikkuvan samalla tavalla. Niiden odotetaan myös liikkuvan samalla nopeudella rodusta riippumatta.

Onko rottweiler parempi järkkymätön isäntänsä ja hänen omaisuutensa puolustaja jos se liikkuu yhtä ketterästi kuin australiankelpie, paimenkoira, joka juoksee vaikka lampaiden selässä tiukoissa paikoissa paimennustehtäväänsä suorittaessaan? Tai olisiko bernhardinkoira parempi pelastuskoira Alppien lumivyöryissä, jos se liikkuisi samanlaisella vaivattomuudella kehän ympäri kuin saluki?

Kuitenkin tänä päivänä monet rullaavaliikkeiset koirat juoksutetaan ympäri kehää sellaisella vauhdilla, etteivät ne edes pääse esittämään rodunomaisia liikkeitään. Kannattaakin vilkaista muutamaa rotumääritelmää. Englanninbulldogin rotumääritelmä toteaa, että koiran liikkeet ovat “raskaat ja lyhyet” ja koira liikkuu “varpaillaan lyhyin ja nopein askelin, ja takaraajat näyttäisivät viistävän maata”, kun taas clumberspanielin rotumääritelmä kuvaa liikkeitä näin: “liikkeet ovat rullaavat, koska runko on pitkä ja raajat lyhyet” ja vanhanenglanninlammaskoiran rotumääritelmän mukaan liikkeet ovat “karhumaisen rullaavat”.

Joskus kannattaakin pysähtyä miettimään, miten monet cockerspanielit liikkuvat niille tyypillisen “touhukkaasti”, tai miten usein irlanninvesispanielit liikkuvat humalaisen merimiehen tavoin, kuten rodun tyypillistä liikuntaa on joskus kuvattu.
Joskus näyttää siltä, että villakoiria ja spanieleita juoksutetaan kehän ympäri sellaista vauhtia, etteivät niiden takaraajat koskaan kosketa maahan (eikähän tänä päivänä näe kovinkaan usein entisaikojen cockerspanielin liikkeitä). Samalla tavalla voisi väittää, että useita terrierirotuja esitetään niin tiukassa hihnassa hirtettyinä, että niiden eturaajat eivät koskaan kosketa maahan! Koiran hirttäminen hihnassa saattaa olla paikallaan silloin, kun koiran etuosassa on vikaa ja etuosalle tulevaa painoa halutaan vähentää. Tavasta on tuskin pahempaa vahinkoa kuin tuomarin huomion kiinnittäminen ongelmakohtaan. Sen sijaan on onnetonta, jos erinomaiset etuliikkeet omaavat koirat eivät saa koskaan esittää hyviä etuliikkeitään.

Yhtä onnetonta on, kun joitakin rotuja esitetään tiukassa hihnassa niin, että niiden pään asento on rodulle epätyypillinen tai epäluonnollinen esittäjien unohtaessa, ettei skotlanninhirvikoiralla ja venäjänvinttikoiralla ole sivuliikkeessä samanlaista profiilia kuin afgaaninvinttikoiralla.

Kaikkia koirarotuja ei ole kehitettyä nopeasti liikkuviksi koiriksi. Esimerkiksi alaskan malamuutin amerikkalainen rotumääritelmä toteaa: “Malamuutteja arvosteltaessa on otettava ennen kaikkea huomioon rodun tehtävä painavia kuormia vetävänä vetokoirana… Malamuuttia ei ole tarkoitettu valjakkokoiraksi kilpailemaan nopeudessa pienempikokoisten pohjoisten rotujen kanssa.” Vastakohtana on siperianhusky, jolta vaaditaan nopeita ja kevyitä askeleita. Basset hound taas kehitettiin aikanaan hitaasti ajavaksi koiraksi, jotta jalan liikkuva metsästäjä pysyisi sen perässä. Siksi oikein vakaasti ja harkiten liikkuvan basset houndin ei voi olettaa kilpailevan nopeudessa samassa ryhmässä esitettävien korkeampiraajaisten koirien kanssa. Samaan ryhmään kuuluvat Bretagnen karkeakarvaiset bassetit (basset fauve de Bretagne) taas liikkuvat toisella tavalla kuin raskasrakenteinen ja matalaraajainen basset hound, koska ne kehitettiin metsästämään toisenlaisessa maastossa, Ranskan luoteisosan Bretagnen tiheässä aluskasvillisuudessa.

Koiran kunto
Jos näyttelykoiran haluaa pitää optimaalisessa lihaskunnossa ja varmistaa, että koira liikkuu rodulleen mahdollisimman hyvin, koiran kunnon kohottamiseen ei riitä muutama kierros kehän ympäri, vaikka jotkut näytteilleasettajat näyttävät näin kuvittelevankin. Erinomainen lihaskunto ja oikea treenaus ei kuitenkaan koskaan kätke koiran rakenteen heikkouksia tai rotutyypin puutteita, mutta se voi korostaa hyvää, rodunomaista liikuntaa.

Ns. turkkikoirien osalta niin näytteilleasettajat kuin tuomaritkin joutuvat usein tasapainottelemaan näyttelykehän vaatimusten välillä: toisaalta turkin on oltava huippukunnossa, mutta myös turkin alla olevan koiran on oltava kunnon liikunnan ansiosta erinomaisessa fyysisessä kunnossa. Usein kehissä näkyy upeaturkkisia koiria, joiden turkin alta löytyy löllyvä koira, jolta puuttuu tiivis, hyvä lihaskunto (ja usein koirat ovat vielä ylipainoisia!) Toisaalta siellä saattaa olla hyvän fysiikan omaavia koiria, joilla on katkeillut karva. Ihanteena on tietenkin kultainen keskitie, eli koira, jonka turkki on kunnossa ja joka on vielä turkin alla tiivisrakenteinen, hyväkuntoinen koira. (Ironista kuitenkin on, että joillakin suurimman osan elämästään häkeissä viettävistä turkkikoirista on todella erinomaiset lihakset – lieneekö niin, että ne kuluttavat aikaansa pomppimalla häkeissään ylös ja alas?)

Sama koskee koiran kuntoharjoitteluun mukaan tulleita teknisiä välineitä kuten juoksumattoja. Niidenkin käytössä on muistettava, että kultainen keskitie eli juoksumattoharjoittelun ja muiden liikuntamuotojen yhdistäminen antaa parhaan tuloksen. Jotkut ovat nimittäin sitä mieltä, että huonojen etuliikkeiden syynä on usein liiallinen juoksumaton käyttö, ja toiset taas uskovat, että liiallinen juoksumatolla juoksuttaminen saattaa itse asiassa lyhentää koiran liikerataa, jolloin taka-askeleesta tulee liian lyhyt.

Juoksumattojen käyttöä tuskin kannattaa tuomita suoralta kädeltä, vaan niitä pitäisi pikemminkin ajatella täydentävänä liikuntamuotona erityisesti silloin, kun huono sää rajoittaa ulkoilua ja koiran kuntoharjoittelua. Niihin olisi liitettävä muita liikuntamuotoja: kävely, pyöräily tai vapaana juokseminen. Harvalla on kuitenkaan mahdollisuutta mennä niin pitkälle kuin takavuosina kuuluisassa amerikkalaisessa afgaaninvinttikoirakennelissä. Siellä koirilla oli ylä- ja alamäkeen menevä L:n muotoinen juoksurata, jossa koirat joutuivat venymään ja taipumaan aitauksessa juostessaan.

Monipuolinen liikunta takaa kuitenkin monipuolisen lihasten käytön ja sitä myötä optimaalisen fyysisen kunnon. Erinomainen kunto ja erinomaiset liikkeet eivät kuitenkaan muuta sitä tosiasiaa, että koira ei ole tyypillinen rotunsa edustaja, ellei se liiku rodunomaisesti. Jos rodun ulkomuodossa, mittasuhteissa ja liikunnassa hyväksytään tänä päivänä hienoisia muutoksia, huomenna joudutaan huomaamaan, että rodunomaisuus on kadonnut ja tilalle on tullut keskivertonäyttelykoira.

Terveiden liikkeiden ymmärtäminen on tärkeää, mutta rodunomaisen liikunnan ymmärtäminen on elintärkeää, mikäli haluamme säilyttää kunkin rodun rotutyypin. Eikä ymmärtämiseen riitä rotumääritelmän hokeminen ulkoa, sillä edesmenneen englantilaisen kynologin Tom Hornerin sanoin rotumääritelmä on kuin Isä meidän-rukous: helppo oppia ulkoa, mutta sen ymmärtämiseen menee vuosia. Siksi ei kannata pitää liian kiirettä.

Teksti: Leena Karjalainen (Julkaistu Pystykorva lehdessä 1/1992 )

Sukusiitos on paritusmenetelmä eikä jalostusmenetelmä, toisin kuin usein luullaan. Sukusiitosta tapahtuu silloin, kun paritettavat eläimet ovat toisilleen läheisempää sukua kuin populaation eläimet keskimäärin ovat. Käytännössä sukusiitoksena pidetään paritusta, jossa paritettavat eläimet ovat serkuksia tai sitä läheisempiä sukulaisia (sukusiitosaste > 6.25%).