Perunkarvatonkoira

ROTUMÄÄRITELMÄ (Kennelliitto 10.8.2013)

HISTORIA PERU

Teksti lainattu Perun Kennelliiton sivuilta
suomeksi kääntänyt Sari Uusitalo

Perun Kennelliitto

 Perun Kennelliitto
Abel León Vilchez
Telf.: (51-1) 440-7603
Fax: (51-1) 421-5193
E-mail: abel_lv@hotmail.com
Kääntänyt: Mrs. Peggy Davis.

Kun espanjalaiset saapuivat Tahuantinsuyoon heitä vastassa oli uudenlainen ja erilainen yhteiskunta. Se oli organisoitu sosiaalisesti ja poliittisesti Andien ihmisten tapaan – ilman, että siihen olisi vaikuttanut vanhan mantereen, Euroopan, mallit.

Espanjalaiset löysivät myös rikkaan kasviston ja eläimistön. Oudot lajit, joita eurooppalaiset eivät aiemmin olleet nähneet, kiinnostivat ja herättivät uteliaisuuden. Monia yksilöitä näistä Uuden Maailman uusista lajeista vietiin matkamuistoina ja tuliaisina Eurooppaan – näiden joukossa myös karvattomia koiria.

Alkuperäinen ja ennen julkaisematon käsikirjoitus, jota säilytetään Madridissa, sisältää Francisco de Hernandezin havaintoja, joissa hän kertoo “ … Uudessa Galiciassa on koiria, joilla ei ole karvoja vain pehmeä värillinen iho. Prinssi Charlesilla on nyt yksi sellainen.”

Jälkeenpäin perulainen kirjailija Guillermo Gallardo selosti ”… kun Espanjan Philip the Beautiful saapui, hänelle esiteltiin joitakin tuliaisia juuri valloitetuista maista. Keskiviikkona 22. kesäkuuta 1502 katolisen kuninkaan vävy vietti aikaansa majapaikassaan, hänelle näytettiin kaksi uutuutta: toinen oli karvaton koira, joka venytteli ja haukotteli kuin mustaihoinen nainen, toinen oli pieni vihreä papukaija.”

Nämä maininnat ovat ensimmäisten retkelle lähetettyjen historiankirjoittajien tekemiä ja ne olivat ensimmäiset tiedot perunkarvatonkoiran olemassaolosta – retken isäntänä toimi Francisco Pizarro. Kuitenkaan koko tarinaahan ei ole vielä kerrottukaan – ja se vie meidät yli 2000 vuoden taakse.

Andien yhteiskuntien kehittyessä paikalliset asujaimistot hallitsivat Perun rannikkoa ja vuoristoa. Kun maatalouden vaikutus alkoi, teokraattinen feodaalijärjestelmä sai alkunsa ja jatkui aina kristilliseen aikaan asti. Ihmisen ja koiran välinen liitto alkoi tuhansia vuosia sitten ja niin oli myös Andien alkuperäisten ihmisten keskuudessa. Ehkä yksi vanhimmista todisteista on historiallinen löytö laaksossa San Pedro de Llocin Puémapessa: koiran jäännökset yhdessä ja samassa haudassa isäntiensä kanssa. Nämä jäännökset kuuluvat Salinar-kulttuuriin noin 300 ennen Kristusta.

Chavín-kulttuuri kukoisti 1200-400 eKr. Suurin osa argeologeista pitää sitä vanhimpana Andien yhteiskuntana – sen keskuspaikka sijaitsi paikassa nimeltään Huantar, La Libertad. Argeologi Marco Curatola löytää tiettyä yhteyttä Chavínin icnographissa ja Tello Obeliskissa ja Achkay-legendassa. Hän kertoo meille, että aikoja sitten nälänhädän vallitessa kaikkialla kaksi lasta, veli ja sisko, saapuivat Chavín de Huantariin, jossa Achkay ja hänen tyttärensä Oronkay teeskentelivät olevansa ystävällisiä heille. Kuitenkin, yön aikana he surmasivat pojan kun taas onnekkaamman tytön herätti sammakko. Tyttö pakeni veljensä ruumiin kanssa. Hän saapui Kullkushiin ja poika muuttui «kashmiksi» (valkoiseksi koiraksi), josta tuli tytön kumppani taistelussa ylätasangolla. Lopulta he saavuttivat taivaan. Yksi versio kertoo, että pojasta tuli «Ongoy» (Pleyades-tähtikuvio), ja toinen, että hänestä tuli «Achachi Ururi» (aamutähti). Toisaalta tytöstä tuli «Apachi Ururi» (yöntähti). Ja siitä lähtien nämä tähdet ovat toimineet matkustavien ja paimenien oppaina.

Koirilla oli merkitystä myös Nazca Culture (100-700 jKr.) taiteelliseen expressionismissä. Seuraavalla aikakaudella keramiikka-astiat esittivät naturalistisia hahmoja, hyvin yksinkertaisia ja herkkiä, kasvien, hedelmien ja eläinten muotoja. Kuvanveistoksellisissa esityksissä näkyi myös yleisesti hedelmiä ja eläimiä – niissä karvaton koira esiintyy hämmästyttävän realistisena. Lisäksi koiria esiintyy lukuisissa Pampa de Ingenion kalliopiirroksissa.

Tämä fakta perustuu Pampas de Nazcan olemassaoloon, joka oli kuuluisa erityisistä kuvioita muodostavista linjoistaan, erityisesti kalliopiirroksessaan, jotka tulkitaan koiriksi. Se ei ole lainkaan outoa, koska tätä eläintä pidettiin vuorten jumalien palvelijana. Ei pitkänkään matkan päässä Nazca-kaupungista ihmiset tänä päivänäkin uskovat, että koirat kulkevat kuolleiden sielujen mukana Coropuna-vuorelle.

Vicus-kulttuuri (500 eKr.- 400 jKr.) jonka nimi juontaa kukkulaan entisen Pabur Farmin paikalla, noin 50 km itään Piurasta, ei jäänyt keramiikkataiteessa tässä asiassa jälkeen – samat koiralle tyypilliset piirteet näkyvät senaikaisissa taideteoksissa. Vicus-kulttuurin keramiikka korostaa huomattavaa veistoksellista taitoa, muotoillut hahmot tai kulhot olivat maalatut punaisilla muodoilla ja/tai tekniikalla, josta käytetään nimitystä negatiivikoristelu. Keramiikka-astiat, jotka ovat kupuraiseksi käsiteltyjä ja joiden huippuosassa on karvattoman koiran pää, ovat tyypillisä esimerkkejä Vicuc-kulttuurista.

Yli 1000 vuotta ennenTahuantinsuyua, kansaa jota nykyään kutsutaan Mochicaksi (100 eKr. -700 jKr.) saavutti korkeimman kehitysasteensa Perun aavalla rannikolla. Vaikka he eivät tienneet mitään kirjoittamisesta, Mochicasit ilmaisivat tekemisiään ja ympäristöään taiteensa avulla, joka oli erittäin realistista. Ruukkujen teko ja savenvalanta ovat yleisemmät Mochicasien taiteen välineistä. Yli 90 % säilyneistä keraamikkaesineistä ja melkein kaikki muilla tekniikoilla tehdyistä töistä esiintyvät myös poltettuina saviastioina.

Mochicasit olivat kuuluisia tekemästään esittävästä taiteesta, joissa käsiteltiin yhteiskunnan erilaisia näkökantoja, isäntänsä persoonallisuutta, perinteitä ja riittejä, ihmisen erilaisia mielentiloja, lintuja ja muita eläimiä. Täällä näkyy myös karvaton koira, jota pidettiin uskollisena ystävänä ja joka ansaitsi paikkansa perheessä.

Koirat näkyvät melkeinpä kaikissa esityksissä Mohicoiden tekemisistä – ja niiden paikka on yleensä heti papin, soturin tai muun päähenkilön vieressä. Tämä tosiasia, joka siihen mennessä oli havaittu vain maalauksina keramiikassa, vahvistui 1987 kun arkeologi Walter Alva löysi ”Huaca Rajadan”, Moche-hallitsijan ”Señor de Sipán”, papin ja soturin haudan. Ensimmäisenä löydettiin vahti, jolta jalat olivat amputoitu – symbolisoiden sitä, että hän pysyy ainaisesti paikallaan. Arkussa oli Señor de Sipán ympärillään 8 palvelijaa, 2 jalkavaimoa ja yksi koira.

Suuri osa esiin kaivetusta keramiikasta, joka esittää karvatonta koiraa, löytyi Sicán-kulttuurin (900 -1100 jKr.) keskuksista.

Tutkittaessa voidaan huomata senaikaisten ihmisten tiedon taso koirista ja suhtautuminen niitä kohtaan. Koiria voidaan nähdä parittelemassa ja herkästi syöttämässä pentujaan. Joissakin keramiikkaesineissä koirilla on kaulapannat, joiden mukaan koirat yksilöitiin taideteoksissa.

Moche-kulttuurin alamäki antoi tilaa Chimu-kulttuurille (1100-1470 jKr.), mikä käsitti aikakauden muuttumisen Wari-kulttuurista (700 -1200 jKr.) ja Inca-kulttuurin (1100-1470 jKr.) ylivaltaan. Tästä kulttuurista on peräisin suurin määrä keramiikkaa. Kuten Mochesit, Incatkin kuvasit elämän eri puolia.

Myös alueellisten valtioiden aikakauden yhteiskunnat ennen Inca-aikaa kuvasivat karvatonta koiraa taiteessaan. Chancay-kulttuurille (1200-1470 jKr.) oli tyypillistä kauniit mustavalkoiset piirretyt kuvat karvattoman koiran elämänsyklistä. Ehkäpä kaksi kaikkein tyypillisintä ovat ne, joissa toisessa esitetään parittelua ja toisessa koiralla on vartioiva ilme.

Kun Tahuantinsuyu oli vakiintunut, Incat toteuttivat poliittista ja sosiaalista järjestystä, jossa valtion kasvu perustui keskinäisyyteen, tulonjakoon ja pienemmässä määrin vaihdantaan varsinkin rannikon alueella. Monissa tapauksissa alueelliset liitokset toteutettiin rauhanomaisesti, koska oli parempi hyväksyä Incojen tarjous kuin alistua Incojen hyökkäyksien kohteeksi ja tulla sittenkin vallatuksi. Tämä tyyli oli suosiollinen Incojen nopealle leviämiselle. Kuitenkin Incojen vallioittamat osoittautuivat heikoiksi ja johti Incojen tuhoon kun Pizarron armeija ilmaantui.

Pohjoisessa Incat laajensivat Lojaan asti ja kaakossa Tucumániin ja La Plataan, nykyiseen Ecuadoriin ja Argentiinaan. Oli välttämätöntä asuttaa alueita uusilla asukkailla, jotka olivat Incojen lähisukulaisia, jotta alue pystyi täyttämään tehtäviä halitsijavallan hyväksi. Siksi Chimusin käsityöläiset muutettiin Cuzcoon, jotta he voisivat työskennellä hopea- ja kultaseppinä Incojen ja yläluokan hyväksi. Koska käsityöläiset muuttivat omaisuutensa ja eläimiensä kanssa, levisivät myös karvattomat rodut Etelä-Amerikassa: Boliviassa ne tunnetaan nimellä ”ccala” ja Pohjois-Argentiinassa nimellä ”pila”.

Keramiikkatöissä, huolimatta joidenkin Mochicas ja Chimu –töiden samankaltaisuutta, näkyi edistyneempiä taiteellisia tekniikoita kuin varhaisempina aikoina, jolloin käytettiin paljon stereotypioita ja jolloin laadussa ja realismissa oli nähtävissä huonontumista. Inca-kulttuuri toi uusia muotoja, mutta ei uusia tekniikoita eikä koristelutapoja – uusi tyyli oli lähinnä Inca-Chimu-tyyliä. On olemassa keramiikkatöitä, jotka esittävät karvatonta koiraa ja edustavat tätä tyyliä.

Kun Melchor Verdugo, sekatavarakauppias ja Perun isäntiin kuuluva mies saapui nujerretulle rannikolle (myöhemmin 1534 vuonna nimetty Trujilloksi) iso joukko karvattomia koiria ympäröi hänet. Koirat haukkuivat kunnes niiden leuat menivät sijoiltaan! Miehen vierellä oli hänen vinttikoiransa Bobo. Hevosenkokoinen Bobo karkotti haukkujat yhdellä murahduksellaan ja yksi puraisu irrotti ainakin kahden karvattoman päät. Muutama vuosi myöhemmin tämä samainen vinttikoira ilmestyi jälleen historiankirjoituksiin syötyään päällikkö Cuismancon pojan.

Epäilemättä perunkarvatonkoiran selviäminen valloitusaikoina ja kansanvallan syntyaikoina oli paljolti rannikolla asuvien maanviljelijöiden ansiota. He pitivät kiinni vanhoista tavoistaan, joissa koiraa pidettiin tehokkaana apuna reumatismiin ja kaikenlaisiin vaivoihin sekä tauteihin, joita on kuvattu yksityiskohtaisesti Hermilio Valdizánin esseessä, ”Popular Medicine”, julkaistu viime vuosisadalla. Koiraa ei arvostettu yksinomaan parantavien vaikutustensa takia vaan, koska se myös hävitti jyrsijöitä, jotka aiheuttivat suurta vahinkoa viljasadolle. Samoin sen epäileväinen ja varautunut luonne vieraita kohtaan tekivät siitä hyvän vahdin. Nykyisin kun perunkarvatonta kasvatetaan maaseudulla, kehitetään myös sen metsästysviettiä – ja kaiken lisäksi se on mitä parhain seuralainen, jonka arvo tunnustettiin jo varhaisina aikoina. Kun perunkarvatonkoirasta puhutaan elävänä muinaisjäänteenä, se ei ole kaukana todellisuudesta!

Tämän maailmanlaajuisesti tunnustetun ja ainutlaatuisen rodun säilymisen päävastuu on Peruvian Kennel Clubilla.